Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

"Kuolemaantuomitut jotka eivät kuole aiheuttavat ongelmia."

Seija Saari, 12.10.2001
Manuel Rivas: Timpurinkynä s., Tammi 2001 Kääntäjä(t): Anu Partanen

Tiedättehän timpurinkynän? Se on sellainen punainen, litteä lyijykynä, jolla puuseppä vetää viivan puuhun. Kynä on teroitettava puukolla vuolemalla, ja hyvä säilytyspaikka sille on korvan takana. Manuel Rivasin kirjassa timpurinkynää ei käytetä puusepäntöihin. Kynää käyttää julisteentekijä, aatteiden maalari, piirtäessään kuvia vankitovereistaan, kunnes kirjan kertoja, sotilas Herbal, ampuu hänet ja ottaa kynän itselleen. Kynä on kulkenut monen käden kautta ennen päätymistään maalarille. Kirjan lopussa Herbal antaa sen jälleen eteenpäin. Kynä on kuin keppi, joka kiertää nuotion ympärillä istuvien kesken ja on aina sen kädessä, jonka vuoro on puhua.

Timpurinkynä ei kuitenkaan ole keskeisintä kirjassa. Kirjan teemoja ovat rakkaan kaipuu, vankeus, väkivalta, kuolema, nälkä, sairaudet ja vainoaminen. Manuel Rivas on kirjoittanut raskaista aiheista kauniin, lähes eteerisen kirjan. Kirjan yleissävy on inhimillinen ja sydämeen käypä. Rivas ei niinkään kuvaa sodan ja vankeuden julmuutta vaan antaa ihmismielen rumien sävyjen saada tumman värinsä vieressä olevasta valosta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin Espanjan sisällissodan alkuvuosiin (vuodesta 1936 alkaen) ja Galiciaan, missä vastakkain olivat kenraali Francon oikeistolainen politiikka ja vasemmistolaiset tasavaltalaiset. Viittaukset henkilöihin ja heidän poliittisiin näkemyksiinsä tulevat ymmärrettävämmiksi, jos tuntee jonkin verran noiden vuosien tapahtumia Espanjan historiassa.

Timpurinkynä lähtee liikkeelle lyhyin luvuin, joissa aika ja näkökulma vaihtuvat, ja lukija joutuukin hetkeksi eksyksiin. Langanpäitä on käsissä liian monta. Alun jälkeen tarina alkaa soljua vastustamattoman vetoavana, ja aikasiirtymät kutoutuvat tarinan sisään. Rivas kuljettaa taitavasti yhtä lankaa ja yhtä kertojan, sotilas Herbalin ääntä, pääkertomuksena, jota alun erilliset kertomukset toisinaan sivuavat. Viimeisillä sivuilla hän kokoaa läpikuljetetut teemat ja henkilöt harvinaisen onnistuneesti yhteen.

Daniel Da Barca on tasavaltalainen lääkäri, joka pidätetään mielipiteidensä vuoksi. Hän on joukkonsa johtaja, joka onnistuu vankilastakin antamaan ohjeita Herbalin käsien kautta tämän sitä ymmärtämättä. Da Barcasta tulee Herbalille lähes pakkomielle. Hän seuraa miestä, minne tämä sitten siirretäänkin. Da Barca on itse ihmisyys. Hän työskentelee vankilan epäinhimillisissä oloissa lääkärinä auttaen ja pelastaen ja selviytyen kuin ihmeen kaupalla kahdesta teloituksesta.

Marisa Mallo rakastaa Da Barcaa ja odottaa häntä kaikki vankeuden vuodet eläen jatkuvassa pelossa miehen menettämisestä. Kirjassa on viehättäviä yksityiskohtia: naiset viestittävät eri värisillä pyykeillään vuorilla piilossa oleville miehille tai leipovat aseen pieninä palasina leipien ja kakkujen sisään.

Keuhkotauti ja hengittäminen kulkevat läpi romaanin sekä konkreettisena sairautena että Herbalin ahdistuskohtauksissa. Tila ja mahdollisuus hengittää joko kuvaannollisesti tai konkreettisesti ovat romaanissa kevyesti piilotettuna metatekstinä. Hengenahdistus ja keuhkotauti kirjan teemoina on myös mahdollista tulkita viittauksena Galician tukahdutettuun asemaan osana Espanjaa.

Henkilöiden puheenvuorot ovat osa tekstiä, eivät luetelmaviivoin eroteltuja lauseita. Näin kirjoitustyyli säilyy hyvin yhtenäisenä, eivätkä sitä riko henkilöiden persoonallisuus, vaan paikoin lähes runollinen tyyli ui läpi tekstin: ”…halu oli kuin tatuoitu hänen kasvoihinsa. …hän sytytti ja sammutti värejä. …kasvot hopeaa ja kieli kuin veitsi.”

Vankeudesta, ihmisyydestä ja rakkaudesta voi kirjoittaa kauniisti ja ylevästi, mutta sortuminen patetiaan on aina sormenleveyden päässä. Rivas onnistuu ensimmäisessä ja välttää täysin jälkimmäisen.

Kirjan päällyksen kuvituksena on vanha Life-lehdessä julkaistu kuva toisiaan halaavasta naisesta ja sotilaasta. Kuva sopii häkellyttävän hyvin tarinaan ja sen erääseen huippukohtaan. Kuva yhdistää symbolisesti irralliset osat toisiinsa samalla tavoin, kuin Rivas punoo tekstissään langoista köyden. Päällyksen on suunnitellut Tuija Kuusela.

Suomentaja Anu Partanen on kääntänyt kirjan espanjannoksesta verraten tekstiä galiciankieliseen alkuteokseen (O lapis do carpinteiro). Sitä tosiasiaa, että Manuel Rivas kirjoittaa galiciankielellä, ei tulisi ohittaa ilman muutamaa lausetta Galician ja galiciankielen asemasta, mutta tilanpuutteen vuoksi on tehtävä juuri niin. Lisätietoja Galiciasta ja galiciankielestä on saatavilla mm. internet-sivuilta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto