Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Mustasukkaisen teema ja muunnelmia

Kaisa Kaakinen, 15.4.2004
Margriet de Moor: Kreutzersonaatti s., Like 2004 Kääntäjä(t): Titia Schuurman

Miten kirjoittaa musiikista? Pitäisikö siitä pikemminkin vaieta, koska se puhuu omaa sanoiksi kääntymätöntä kieltään? On toisaalta myös olemassa sävellyksiä, joihin on kutoutunut erityinen tarina. Tällainen teos on tsekkiläisen Leoš Janáčekin Kreutzersonaatiksi kutsuttu ensimmäinen jousikvartetto, joka innoittaa hollantilaisen Margriet de Moorin samannimistä romaania.

De Moor ehti toimia laulajana ja pianistina ennen ryhtymistään kirjailijaksi. Hänen vuonna 2001 hollanniksi ilmestyneen kahdeksannen romaaninsa aineksia ovat rakkaus, sokeus, musiikki ja uskottomuus. Tämä vaarallinen yhdistelmä tuottaa kevyen, viitteellisen mutta kumman innottoman avioliittotarinan, joka on kuorrutettu klassisella musiikilla.

Musiikkikriitikko Marius van Vlooten ihastuu viehättävään viulistiin Suzanna Flieriin, joka soittaa mestarikurssilla lumoavasti Janáčekia. Onneton nuoruudenrakkaus emansipoituneeseen antropologian opiskelijaan on katkeroittanut van Vlootenin ja repinyt hänen ohimoonsa ilkeän kuopan. Oman käden ampuma luoti ohjautui takaraivoon ja jätti petetyn nuorukaisen eloon pysyvästi sokeutuneena. Sokeus leimaa Van Vlootenin suhdetta toiseenkin rakkauteensa – vallan konkreettisesti, sillä hän ei kykene edes kuvittelemaan vaimonsa kasvoja.

Vuoropuhelu Tolstoin kanssa

Janáčekin vuonna 1923 säveltämä kvartetto ja de Moorin pienoisromaani perustuvat molemmat Leo Tolstoin Kreutzersonaattiin, kertomukseen avioliittotragediasta ja vaikeudesta yhdistää moraalista ihanteellisuutta ja seksuaalisia vaistoja toisiinsa. Kyseessä on viittausten ketju, sillä Tolstoin rakastavaiset soittavat Beethovenin Kreutzersonaattia. De Moorin muusikot tulkitsevat ja elävät 1900-luvun versiota uskottomuudesta sekä vaikeuksia täynnä olevasta liitosta kahden ihmisen välillä. On houkuttelevaa kysyä, mikä on tämän romaanin suhde venäläisen realistin vanhuudenpäivien moraliteettiin, jos hypoteesina ovat muuttuneet käsitykset rakkaudesta. Kukapa enää haluaisi kirjoittaa täydellisestä siveellisyydestä elämän ohjenuorana? De Moorin romaani kysyy pikemminkin, miten kaksi itsenäistä ihmistä onnistuvat yhdistämään eri suuntiin tempovat elämänprojektinsa.

Tolstoin Pozdnyšev ripittäytyy öisellä junamatkalla kanssamatkustajalleen, tarinan kertojanäänelle, ja vakuuttaa, että intohimot ajoivat hänet vääjäämättä traagiseen tekoon, uskottomuudesta epäilemänsä vaimon surmaan. De Moorin romaanissa Marius van Vlooten ja minäkertojana toimiva musiikkitieteilijä tapaavat niin ikään sattumalta matkalla. Venäläisen junan vaunuosaston korvaa Amsterdamin lentokentän ravintola, jossa van Vlooten kertoo matkakumppanilleen elämäntarinansa. Kertojalla on hieman suurempi osuus kuin Tolstoin romaanissa; hän kuvittaa sokean puhetta omilla vaikutelmillaan. Toisaalta hän on yhtä persoonaton kuin väliaikaiseen oleskeluun suunniteltu lentokenttä.

Marius van Vlooten esittelee romaanissa keskeisen eri aistien kohtaamisen teeman hapuillessaan steriilillä käytävällä, valkoisella kepillä tietään tunnustellen. Hän aistii eteensä sattuvien esteiden läsnäolon jonkin synesteettisen, kuulo- ja tuntoaistin yhdistävän vaiston avulla. Kertoja ja van Vlooten ovat molemmat matkalla mestarikurssille, jonka aikana kertoja esittelee kuuluisalle kriitikolle Schulhoff-kvartetissa soittavan Suzanna Flierin. Mies hengittää sisäänsä ilmassa väreilevää naisen läheisyyttä ja kuuntelee tämän puhetta keskittyneesti, jotta ääni piirtäisi hänen eteensä puhujan ääriviivat. Tolstoin Pozdnyšev ei puolestaan paljon perusta kiinteistä keskusteluista, joiden aikana kaksi ihmistä alkaa tuntea viehtymystä toisiinsa, todellisuudessa mies on hänestä aina vain viehtynyt fyysiseen läheisyyteen naisen kanssa. De Moorillakin avioliitto saa alkunsa tällaisista epämääräisistä värähdyksistä ja kasvaa vuosikymmenet kestäväksi siteeksi. Kirja nostaa esiin kysymyksen siitä, miten kohdata se mahdollisuus, ettei rakastuminen luo yhteiselämälle automaattisesti pitävää perustaa.

Janácekin kvartetto esittelee Suzannan ja Mariuksen suhteen sävellajin. Musiikin jo kliseestä käyvä viettelevän oikullinen potentiaali on läsnä myös de Moorin kirjassa. Suzannalla on oma elämänsä menestyksekkään kvartetin jäsenenä, ja kollega, alttoviulisti, saa Mariuksen epäluuloiseksi. Myös tässä Kreutzersonaatissa itsekeskeisyydestä kumpuava mustasukkaisuus myrkyttää ihmissuhteen vähitellen. Loistavan kuuloaistin omistava musiikkikriitikko ei lopulta osaakaan kuunnella omaa vaimoaan. Hän pitää tätä omaisuutenaan, jonka tulisi pysyä paikallaan samoin kuin huonekalujen. Välittömänä perusteluna miehen hallitsemaan elämään on tämän sokeus, joka asettaa vaatimuksen pysyvyydestä. Tietty omapäisyys sallitaan tosin tälle vaimolle, sillä jokainen taideteos on omalla tavallaan arvaamaton.

Tolstoita lukiessa tulee mieleen, että vakavamielinen kirjailija – joka tekee näkökantansa selväksi jälkisanoissaan – on kyllä tunnistanut fyysiseen ihastukseen perustuvaan suhteeseen liittyvän ongelmallisuuden mutta näkee vain äärimmäiset vaihtoehdot. Seksuaalisuus on kaikissa muodoissaan Tolstoille eläimellisyyttä ja täydellisen siveyden, niin saavuttamaton kuin se olisikin, olisi noustava ihanteeksi. De Moorin ihmiset elävät hyvin erilaisessa yhteiskunnassa, jossa tasapainoinen sekä fyysiseen että henkiseen yhteenkuuluvuuteen perustuva suhde ehkä voisi olla mahdollinen. Van Vlooten tuntuu todellakin olevan sokea vaimonsa perspektiiville.

Siten ei ehkä ole yllättävää, että de Moor kirjoittaa Tolstoin tapaan lähes yksinomaan miehen näkökulmasta. Suzanna jää vaille omaa ääntä. Hänen henkilöhahmonsa on ehkä liian ohut, jotta se todella saisi pohtimaan tätä omituista liittoa vaikean omistushaluisen miehen kanssa. Matkustavaiset ovat avomielisiä, Marius kuvailee myös sitä merkillistä hetkeä, jolloin hänen täytyi valita, päättyisikö hänen ja Suzannan tarina samoin kuin Pozdnyševin kertomus. Tämä kohtaaminen on kuvattu väkevästi, Marius ja Suzanna kommunikoivat ilman sanoja ja tietävät, että jotakin peruuttamatonta tapahtui tapahtumattomuudessakin.

De Moorin romaanin näyttämönä on klassisen musiikin kosmopoliittinen maailma, jossa toimivilla ihmisillä ei ole puutetta aineellisesta tai henkisestä ravinnosta. Tolstoi ehkä sanoisi, että heillä on tätä kaikkea liiaksi ja että juuri yltäkylläisyys on syynä heidän onnettomuuteensa. Van Vlootenin katkeroituminen ei synnytä miehessä erityistä vakaumusta, jota kohti tulisi pyrkiä – moderni kokemus suhteen karikosta johtaa lähinnä näköalattomuuteen. Romaanin lopussa kertoja istuu lentokoneessa ja kuuntelee kahden naisen kevytmielistä tilitystä, jonka aiheena ovat miehet ja heidän roolinsa halujen tyydyttäjänä. De Moor saattaa tässä hieman irrallisessa dialogissa Sinkkuelämää-tyyppisen hedonistisen pseudofeminismin naurunalaiseksi. Tämä visio on karu mutta esitellään lukijalle tolstoilaisuutta helpommin sulavana annoksena. Illuusiotonta kuvaa avioliitosta ehostetaan kuitenkin muutamin vedoin, jotta kaikella olisi lopulta tarkoituksensa näiden kahden ihmisen elämässä. Kertojan ääneen ujuttautuu kokonaisuuden rikkova selittelevä sävy.

Musiikki, kirjallisuus ja kuva

Kysymys musiikin ja kirjallisuuden suhteesta näyttäytyy romaanissa myös vanhana ”ajan taiteiden” liittona, vastakohtana visuaalisille vaikutelmille, jotka Marius kokee Suzannan välityksellä – aikaan levittäytyvinä sanallisina kuvauksina. Tämä kokemusten kääntäminen toisen aistin kielelle jää valitettavasti vaille aidon kiinnostavaa kehittelyä. Van Vlooten jättää lähinnä roikkumaan ilmaan ajatuksen siitä, että Jumala arvostaa musiikkia, ihmisen leikkiä ajan kanssa, ”kun taas kuva vihastuttaa hänet, sehän pysäyttää ajan”.

Romaanin kahdenteentoista lukuun on liitetty analyysi Janácekin kvartetosta: ”Niinpä ensimmäisessä osassa kuulija voi halutessaan nähdä konkreettisesti silmissään kauniin naisen, joka on tahdista I-45 eteenpäin naimisissa. Ja toisessa osassa, con motossa kovin pahaenteisiksi käyvine tremoloineen, voimme nähdä naisen kohtaavan hienon herran, tahti I-47, joka soittaa vielä viuluakin, mikä yhteensattuma. Flirttiä: 48-67, kaksimielisiä huomautuksia: 68-75”. Näitä rivejä lukiessa ja niiden kuvailemaa musiikkia kuunnellessa alkaa kuitenkin väistämättä tuntua siltä, ettei tässä sävellyksessä välttämättä haluaisi nähdä erityistä juonta, joka pitäisi kirjoittaa kertomukseksi. Janácekin on kyllä sanottu olleen kiinnostuneempi vaikeaan tilanteeseen ajautuneen naisen tuntemuksista kuin aviomiehen moraalisista pohdinnoista. Hän on vanginnut musiikkiin kolmiodraamaan liittyviä tunnelmia, musiikin keinoin, sanoja epämääräisemmin. Janácek-viittaukset koristelevat romaania, mutta tämän musiikki ei kietoudu de Moorin romaanin vahvaksi juonteeksi. Eipä silti, se tuntuu kutsuvan säveltaiteen jokseenkin autonomiseen maailmaan ja siten ehkä kuitenkin syventää tarinaa tekstin tuolle puolen.

Toisiinsa liitetyillä sanoillakin tietysti on oma musiikkinsa. De Moorin romaanin yhteydessä on puhuttu musikaalisesta proosasta, mikä ei kyllä tulisi välttämättä mieleen ilman kirjan selvää temaattista yhteyttä musiikkiin. Parhaimmillaan kieli on ilmavaa mutta myös varsin arkista. Musiikki kyllä tarjoaa paljon aineistoa sen parista lainatuille kielikuville. Vaarana tässä on se, että siten ei aina synny erityisen eläviä metaforia. Välillä de Moor innostuu käyttämään onttoja sanoja musiikin ilmaisemasta intohimosta tai kohtalosta, jonka juonnetta henkilöt soittavat. Voi vain yhtyä romaanin kertojan kiteytykseen: musiikista puhuttaessa täytyy käyttää kiertoilmaisuja. Tekee mieli lisätä, että niin täytynee tehdä kirjallisuudessa alinomaa, ratkaisevaa vain on se, miten kiertää sanomattoman aluetta.

Kotimaansa bestseller-listat jo varhain valloittaneen De Moorin romaani virtaa eteenpäin vaivattomasti, siinä yhdistyy mietitty rakenne ja kevyt kynänjälki. Tietty välinpitämättömyys kuitenkin luonnehti lukukokemustani. Kirja kyllä herätti halun kuunnella uudestaan tuo paljon puhuttu kvartetto. Tästä olin kiitollinen; kyseessähän on kiehtovan intensiivinen ja silottamattomana pyrähtelevä teos, joka ei valahda pateettisuuteen eikä latteuteen. Samaa ei voi sanoa yhtä painokkaasti de Moorin romaanista. Välillä hyvin tiheät kuvaukset sokean van Vlootenin elämästä eivät onnistu nostamaan monien viittauksien varaan rakennettua mutta lopulta varsin vaimeaa romaania kiinnostavien aineksiensa tasolle.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto