Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kuunnelkaa, lyriikkaa!

Outi Oja, 27.6.2011
Mari Koski: Sch 55 s., Poesia 2011

Jyväskyläläinen runouselämä on viimeisten vuosien aikana virkeytynyt. Paikkakunnalla on niin runsaasti aktiivisia runoustoimijoita, että tekisi mieli puhua uuden koulukunnan synnystä. Jyväskylästä valtakunnallisen lyriikan kentälle ponnistaa myös Mari Koski (s. 1982), joka on hankkinut oppeja Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen maisteriohjelmasta. Kosken esikoiskokoelma Sch sisältää viisi osastoa lyriikkaa, joka on 2000-lukulaisessa runousopissa vahvasti kiinni.

Erityistä Kosken kokoelmassa on se, että se sisältää kahdeksansivuisen persiankielisen osaston. Kokoelman ensimmäinen osasto ”Sch” on nimittäin käännetty myös persian kielelle. Ensimmäisen lisäksi kolme viimeistä osastoa ovat suomenkielisiä. Kokoelmansa Koski aloittaa hyvin itserefleksiivisesti.

”Maria, maailman takana vettä,
miten kieli voisi koskaan peittää?
”Hänet on pantu merkiksi jota ei tunnu/isteta”,       miten kieli
voisi koskaan peittää tämän:                   Itse lakkaa
Maria, kuinka voin itseni ymmärtää?”

Runo on autofiktiivistä lyriikkaa, jossa runon minällä on kirjailijan nimi. Kirjailijaan rinnastuva runon minä haluaa takertua kokemuksiin, joille ei välttämättä ole sanoja. Edellisessä sitaatissa tämä näkyy esimerkiksi pyrkimyksenä sanojen osittaiseen soinnuttamiseen, kuten sanaparissa ”vettä – peittää”.

Kosken runon minä on siis jumittunut klassiseen ja ikiaikaiseen representaation ongelmaan, jota kirjallisuudessa ratkotaan kovin usein. Kysymys on siitä, pystyykö kieli koskaan tavoittamaan todellisuutta, ja jos pystyy, kuinka pitkälle. Kieli ja kirjoittaminen ovat perilyyrisesti kirjoittamisen aiheena: Kosken kokoelman viittaukset hevosiin voi ongelmitta lukea vihjauksena taiteen luomiseen. Pegasos on jälleen päästetty irti pilttuustaan.

Kun kynnykset valottuvat

Jotkut kirjailijat rakastavat suuria lauseita, joihin lastataan painavia totuuksia elämästä ja maailmasta. Yksi tällainen nuoren polven kirjailija on Riikka Pulkkinen (s. 1980), jonka romaania Totta (2010) olen lukenut samaan aikaan Kosken runokokoelman rinnalla. Pulkkinen suosii virkkeitä, jotka pyrkivät paljastamaan jotakin vastaanpanematonta:

”Taiteilijat ovat sellaisia: heillä on valta nähdä, he kantavat kaikkein painavimmin muotoiltuja näkökulmia, he tekevät todeksi sen, mikä muuten jäisi väijymään kynnyksille, pysäkeille, kadunkulmiin, sivulauseisiin.”

Pulkkisen romaanin tokaisu taiteilijan roolista paradoksaalisesti sopii ja ei sovi myös paitsi Kosken runokokoelmaan myös suureen osaan suomalaista 2000-luvun lyriikkaa. Koski ei rakasta suuria lauseita vaan epävarmuutta. Hänen kielensä on monen muun 2000-lukulaisen runoilijan tapaan liikkuvaa, ilmaisuilla mallailevaa.

Koski etsii juuri kynnyksiä, pysäkkejä, kadunkulmia, sivulauseita, joita hän runossaan vaivihkaa kolauttelee yhteen. Nämä kynnykset eivät kuitenkaan ole Pulkkisen sanojen mukaisesti ”painavasti muotoiltuja näkökulmia”. Siinä missä Pulkkisen romaaneissa etsitään täsmällisiä virkkeitä, Kosken runoissa merkitysten virtaaminen on elinehto. Kynnyksien ja sivulauseiden etsiminen korostuu.

Kosken runokokoelma viestii, että elämme aina tilassa, jossa ilmaisut liukuvat toistensa päälle: ”Huuda prosessia apuun Uuda, / itse lakkaa, intia katsoo kohti / tulta, puut tuntevat toisensa läpikotaisin / niin kuin hampaat putoavat, tilaan puhkeaa uusia / puisia kukkia, fraktaaleja, laikukkaita”.

Kosken runot ammentavat modernismin kokeellisista suuntauksista. Surrealistista automaattikirjoitusta lähestytään siinä, että runot seuraavat mielensisäisiä liikkeitä, antavat merkitysten olla asettumatta paikalleen.

Kosken runoissa merkitysten virtaaminen on elinehto.

Liikkuvuutta korostaa myös runojen ulkoasu. Vaikka kokoelmassa on joitakin proosarunoja, pääosin runot on asetettu paperille assosioivan vapaasti väliin paperin oikeaan, väliin paperin vasempaan laitaan. Typografiselta ulkoasultaan ne tuovat mieleen esimerkiksi Pentti Saarikosken 1960-lukulaiset runokokoelmat, kuten klassikon Kuljen missä kuljen (1965).

Eräänlaista 1960-lukulaista saarikoskelaisuutta koskisuudessakin löytyy. Kosken runokokoelmassa on dialogisuutta ja montaasimaisuutta, kun eri aihepiiristä ammennettuja merkityksiä tuodaan nopeasti leikaten samaan runoon, kuten ”Idola”-osaston avausrunosta poimittu katkelma osoittaa:

”Älkää luottako hevoseen. Laokoon, pitäkää maa puhtaana. Orion Strawberry chewing. Please keep our earth clean. Hevosenpääsumu IC 434. Pimeässä sumussa hiipii kohti muuria.”

Uusia merkittäviä yhteyksiä eri aihepiirien välillä etsitään kiivaasti.

Hulvaton persiankielinen käännös

Sch-kokoelman nimirunosta tehty persiankielinen käännös on hulvaton. Itse en hallitse persiaa – tuskin kovin moni muukaan suomenkielinen lukija. ”Sch”-osaston kirjaimet näyttävät sotkuiselta langalta. Sen verran osaan merkeistä tulkita, että säkeet alkavat aina oikeasta reunasta, sillä se on tasattu.

Itse asiassa persiankielistä tekstiä on kovin mukava lukea. Sotkuiselta langalta näyttävä teksti on kuin kiivasta suhinaa ja pulinaa väkijoukossa. Persiankielinen teksti näyttää paperilla yllättävän aggressiiviselta. Ei siis ihme, että tällaisessa tilanteessa ”Sch”-kehotus tulee lukijalle tarpeeseen: Olkaa hiljaa! Keskittykää! Ehkä ymmärrätte jotakin, kun tarpeeksi luette! Hahaa! Ettekö jaksakaan lukea, eikö kielitaito riitä?

Persiankielisen käännöksen mukaanotto voidaan rinnastaa 1960-lukulaisiin kirjallisuuskokeiluihin. Mielenkiintoinen kuriositeetti vuosikymmenen aikana oli Osmo Jokisen Nollapiste (1964). Se koostuu lähestulkoon yksinomaan tyhjistä sivuista, jotka on kyllä järjestetty roomalaisin numeroin merkattuihin osastoihin. Kokoelmassa on myös sivunumerointi ja sisällysluettelo.

Kirjallisuudentutkija ja runoilija Vesa Haapala on nähnyt Jokisen kokoelman taukojen, hiljaisuuden ja tyhjien tilojen kollaasina. Hän korostaa kirjoittajan traditiotietoisuutta: kokoelman voi tyhjillä sivuillaan tulkita parodioivan 1960-luvulla Suomessa herännyttä kollaasibuumia.

Kosken kokoelman persiankielisen osaston voi ymmärtää vasten Jokisen aloittamaa traditiota. Persiankielinen teksti on kieltä taitamattomalle suomalaiselle melkein kuin tyhjää kirjoitusta, sillä merkityksiä täytyy etsiä jostain muualta kuin sanoista. Mitä Kosken kokoelma tällä viestii? Kertooko se parodioiden siitä, että nykylyriikka on autistista ja sisäänpäin kääntynyttä? Vai onko sanoma täysin päinvastainen? Lue tätä nykyrunoa ja mieti, mitä oudonnäköiset kirjaimet tarkoittavat – pian sanat saapuvatkin luoksesi.

Kosken kokoelma antaa mielenkiintoisia hetkiä sellaiselle lukijalle, joka on valmis pysähtymään merkitysten äärelle. Epävarmuutta lukijan kyllä täytyy sietää – valmiita vastauksia ei anneta. Ehkä tässä on runokokoelman merkittävin anti.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto