Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Puutteesta kasvaa kokonainen kaupunki

Anna Ovaska, 26.4.2010
Marja Haapio ym.: Runoilevien naisten kaupunki s., Tammi 2010 Kääntäjä(t): Marja Haapio, Kristina Haataja, Jouni Inkala ym.

Entä jos suomalaisesta lyriikan traditiosta olisivat unohtuneet esimerkiksi Katri Vala, Aila Meriluoto, Eeva-Liisa Manner, Mirkka Rekola ja muut ”naisrunoilijat”? Ja jos myös neljä vuotta sitten julkaistusta kokoomateoksesta Uusi ääni – uuden runouden antologia (toim. Eino Santanen ja Saila Susiluoto) puuttuisivat Johanna Venho, Heli Laaksonen, Juuli Niemi ja Anja Erämaja?

Suomentaja Marja Haapio huomasi tilanteen olevan tämänkaltainen, kun hän muutama vuosi sitten halusi lukea ranskankielistä naisten kirjoittamaa runoutta. Hän ryhtyi etsimään naisten tekstejä mutta kävi ilmi, että niin suomen- kuin ranskankielisetkin antologiat esittelivät lähinnä miesrunoilijoita. Naiset olivat jääneet kokoomateosten ulkopuolelle.

Täyttääkseen naisrunoilijoiden muodostaman aukon Haapio keräsi ympärilleen osaavan suomentajajoukon ja ryhtyi ottamaan yhteyttä ranskalaisiin kustantamoihin ja kirjallisuuden tuntijoihin. Syntyi Haapion, Kristina Haatajan, Jouni Inkalan, Annukka Peuran, Helena Sinervon ja Anni Sumarin valikoima ja suomentama Runoilevien naisten kaupunki.

Miksi naisrunoilijoita?

Haapio kysyy saatesanoissaan, onko Runoilevien naisten kaupungin kaltainen sukupuolitettu valikoima naisrunoilijoiden tekstejä oikeutettu? Suomenkielisessä runoudessa tällainen mitä moninaisimpia teemoja käsittelevä, eri lajien välillä liikkuva ja useita kirjailijasukupolvia yhteen liittävä antologia, joka on koottu punaisena lankanaan kirjoittajan sukupuoli, olisi tuskin nykyään mielekäs. Sen sijaan ranskankielisestä runoudesta vastaavaa kokoelmaa yksinkertaisesti tarvitaan: naiskirjoittajien tekstejä ei ole muuten saatavilla.

Kirjailija Patrick Beurard-Valdoyen mainion esipuheen esittelemät luvut ja havainnot ovat kuvaavia: Gallimardin Poésie-sarjan paristasadasta klassikosta seitsemän runoilijaa on naisia, naisrunoilijat ovat olleet pitkään marginaalissa kirjallisuuspalkintojen suhteen ja lukuisia on unohdettu tyystin. Tällaisia ”kadonneita” löytyy Beurard-Valdoyen mukaan esimerkiksi avant garde -runouden joukosta: muiden muassa futuristi Valentine de Saint-Point sekä Marguerite Durasin ja Raymond Queneaun aikalainen Hélène Bessette ovat hävinneet ranskalaisen kirjallisuuden historiasta.

Ihme kyllä, suomeksi julkaistu antologia näyttää syntyneen yhtä aikaa Ranskassa tapahtuvan naisrunoilijoiden esiinnousun kanssa. Tänä vuonna 12. kerran järjestetty Printemps des poètes -festivaali (Runoilijoiden kevät, 8.-21.3.2010) toteutui teemanaan ”Couleur femme” ja festivaalien ohessa julkaistiin useita antologioita, muiden muassa Couleurs femmes (éditions Castor Astral / Le Nouvel Athanor), jonka esipuheen on kirjoittanut myös Runoilevien naisten kaupungissa esiintyvä Marie-Claire Banquart.

Perusteita nostaa naisrunoilijoita esiin omana ryhmänään löytyy niin vuosien unohduksesta kuin myös yksinkertaisesta käytännön tarpeesta: myös naisten kirjoittamaa runoutta halutaan lukea. Sukupuolta ei ole aina syytä häivyttää, joskin on hyvä muistaa, että ”naisrunoilijat” puhuvat naiseudesta kaikki eri tavoin. Eikä sukupuoli itsessään ole mikään kantava tai keskeisin teema myöskään Runoilevien naisten kaupungissa.

Valintoja

Antologiaan on valikoitunut kirjoittajia, joiden tekstit ovat eri tavoin tulleet tärkeiksi suomentajille. Lähtökohtana ovat olleet Haapion eri kustantajilta saamat lähes 160 runokokoelmaa. Pois on jätetty hänen mukaansa suomalaiseen traditioon ehkä liian vaikeaselkoinen käsitteellinen runous sekä afrikkalainen uusi runous, joka perinteenä eroaa turhan radikaalisti muusta antologiaan valikoituneesta.

Suomessakin tunnetuista (ja aiemmin suomennetuista) runoilijoista kokoelman ulkopuolelle ovat jääneet muiden muassa Andrée Chedid, jolle tämän vuoden ”Runoilijoiden kevät” -festivaali on Ranskassa omistettu, ja Marie Étienne, jotka kuuluvat neljän Mallarmé-palkitun naisrunoilijan pieneen joukkoon sekä kielirunouden uranuurtaja Anne-Marie Albiac ja kanadalainen feministiteoreetikko Nicole Brossard.

Pois on rajautunut luonnollisesti myös kaikki, mitä ei ole enää kustantajien kautta saatavilla: se, mikä on toistaiseksi kadonnut ja unohdettu. Toisenlainen, samaten tärkeä projekti olisi lähteä tutkimaan arkistojen kätköjä.

Neljätoista yhä julkaisevaa runoilijaa

Runoilevien naisten kaupunki esittelee neljäntoista yhä julkaisevan runoilijan tuotantoa. Marie-Claire Bancquart (s. 1932 Etelä-Ranskassa), Vénus Khoury-Ghata (s. 1937 Libanonissa) ja kanadalainen Hélène Dorion (s. 1958 Québecissä) kuuluvat antologian tunnustetuimpien runoilijoiden joukkoon: heistä Bancquart on saanut Ranskan Akatemian palkinnon ja jälkimmäiset ovat Mallarmé -palkittuja.

Muita jo pitkän uran tehneitä kirjoittajia ovat runouden heteronormatiivisuuden haastava Geneviève Pastre (s. 1924 Saksassa), usein minimalistinen Silvia Baron Supervielle (s. 1934 Argentiinassa), OuLiPo:ssa vaikuttava kokeellinen Michelle Grangaud (s. 1942 Algeriassa), symboleihin nojaava Louise Cotnoir (s. 1948 Quebecissä), moniääninen Hélène Sanguinetti (s. 1951 Marseillessa) sekä kieltä ja merkitystä pohtiva Fabienne Courtade (s. 1960 Toulousessa).

Pääasiassa 2000-luvulla julkaisseista antologiasta löytyy roolirunoja kirjoittava Florence Pazzottu (s. 1962 Marseillessa), postmoderni proosarunoilija Nathalie Quintane (s. 1964 Pariisissa), äitiyden kokemusta tarkkaileva Elke de Rijcke (s. 1965 Belgiassa), ruumiillinen, eroottinen Sophie Loizeau ja eeppinen Linda Maria Baros (s. 1981 Bukarestissa).

Runoilijoiden taustat ovat mitä erilaisimpia, mutta moni – kanadalaisia lukuun ottamatta – on päätynyt Pariisiin asumaan. Joukosta suuri osa on akateemisesti koulutettuja kulttuurin moniosaajia. Useampi kirjoittaa käännöksiä, näytelmiä sekä toimii myös näyttämö- ja kuvataiteiden parissa. Antologiassa esitellyt runot ovat pääosin uutta runoutta, kirjoittajien 2000-luvulla julkaistuista kokoelmista, joskin aikajana venyy Banquartin ja muutaman muun kohdalla myös 1980–90-luvuille.

Antologia on monimuotoinen, ja sellaiseksi se on tarkoitettukin. Suomentajien omat mieltymykset ohjaavat valintaa, ja tämä tulee ilmi myös runoilijoiden esittelyistä. Esittelyt ovat ansiokkaita ja avaavat ulottuvuuksia yli kokoelmaan mahtuneiden runojen.

Teoksen loppuun on koottu lista kaikista työryhmän löytämistä runoilijoista, ja kustantajilta saadut lähes 160 kokoelmaa on lahjoitettu Helsingin yliopiston kirjastolle kaikkien halukkaiden lainattaviksi. Tässä mielessä Runoilevien naisten kaupunki on kulttuuriteko, joka laajenee kirjan kansien ulkopuolelle. On vain sääli, ettei runojen alkuperäisversioita mahtunut antologiaan suomennosten rinnalle.

Sisäisistä maailmoista yhteiskuntaan

Kokoomateoksen aloittaa Helena Sinervon suomentama Hélène Dorion, joka ”ei ilmaise vaan kuuntelee itseään”. Dorion luo elämyksellisiä maailmoja, joissa merkitsevät kuvat virtaavat ja muuttuvat toisiksi: ”ja pian sekoitat varjot/ ruumiisi elonmerkkeihin”. Hänelle maailma on menetysten ja luopumisten kyllästämä mutta prosessinalaisuus kertoo myös jatkuvuudesta – ja samoin yksinäisyys yhteydestä toisiin ja maailmaan: ”Olemme yksin, hän ajattelee./ Ruumis, sielu. Jokainen elämä/ jakaa valoaan/ ajan huoneessa.”

Todellisuuden subjektiivista liikettä kartoittaa myös argentiinalaissyntyinen Silvia Baron Supervielle. Personifioidut asiat ja oliot yhdistyvät pohdintaan kielestä ja luomisesta ja rikkovat minän ilmaisun eheyden: ”näin käden/ juoksevan ja sanan/ pysähtyvän/ näin sanan näkevän että lennän silmilläni/ ja yksinäisessä kädessä/ jatkavan/ matkaa”.

Pidemmissä, uskonnollisista aiheista ammentavissa runoissa ihmeelliseen, näennäisen kertomukselliseen maailmaan liittyvät syvät henkilökohtaiset merkitykset ja kokemukset. Runot suomentanut Annukka Peura toteaakin osuvasti, että runoilijan tapana on ”asettaa kohde esille ja vetäytyä itse sivuun” – samalla kun ”runojen teemat lomittuvat hänen oman historiansa käänteisiin”.

Niin ikään Peuran valitseman ja suomentaman Marie-Claire Bancquartin runoutta voi luonnehtia yhteiskunnalliseksi, joskin ”kaukana valtaapitävistä”, niin kuin Patrick Beurard-Valdoye runoilijaa esipuheessaan lainaa. Runojen lyyrisissä kuvissa vilahtelevat ”reaaliajan hyödyt”, kristinuskon myytit, ihmiskunnan kehitys: ”erään maailmankaikkeuden yhteenveto”. Myöhemmistä kokoelmista valituissa runoissa tärkeimmäksi nousee osallisuus.

Jouni Inkalan suomentaman Florence Pazzottun sekä Anni Sumarin suomentamien Nathalie Quintainen ja Michelle Grangaud’n postmoderni leikittely kääntyy Bancquartin tavoin kohti yhteiskunnan käytäntöjä ja rakenteita: runoilijat murtavat, purkavat, analysoivat. Pazzottun runollinen tarina ”Miehenpää” kertoo yöllisestä päällekarkauksesta ja sen seurauksista naiselle: ”…tehän itse suorastaan kerjäsitte tätä!…” Proosaruno jää jäljittämään kokemuksen lyömää leimaa.

Quintanen Jeanne Darc katsoo ja ironisoi myyttiä Ranskan ”pelastaneesta” naisesta: ”Tällä hetkellä olen radikaali ja spontaani: ellet pidä sodasta, vaihda sotaa.” Grangaud’n ”Runoilijoiden kalenteri” puolestaan kertoo uudelleen kirjallisuuden historiaa, vähän niin ja näin, lukijalle iloa tuottaen. Iloa tuottaa myös Sumarin kalenteriin lisäämät viitteet, jotka avaavat suomalaiselle lukijalle, mitkä kaikki ”faktoista” ovat keksittyjä.

Yhteiskunnallisuus ilmenee myös Sumarin suomentamalla Louise Cotnoirilla, jonka runous nojaa vahvaan symboliikkaan: kokoelman Les Îles (Saaret) runot avautuvat hitaasti tarinoiksi yhteisöllisestä elämästä, hyväksikäytöstä ja tuhosta.

Kieltä ja ruumista

Kristina Haatajan suomentamia Sophie Loizeau’ta ja Elke de Rijckeä yhdistää ruumiillisuus, mutta siinä missä Loizeau’n sanojen läpi tunkee eroottisuus, rakentuu lihallisuus ja kosketus de Rijckellä äidin ja lapsen väliseksi suhteeksi. Kielenkäytön tarkkuus ja kirjaimellisuus nousee molemmilla keskiöön.

Myös Haatajan valitsema Linda Maria Baros ja Inkalan valitsema Geneviève Pastre tasapainoilevat ruumiillisten kokemusten ja kielen rakentamilla mahdollisuuksien alueilla, joskin molemmilla sanat kääntyvät monimerkityksisiksi. Ensimmäinen rakentaa ”taloa partakoneenteristä” – ja ihmissuhteen kipua ja onnea. Toinen jäljittää niin ikään rakastavaisten kokemuksia, katoavia hetkiä. Barosin runot eivät paljasta sukupuolta, Pastrella suhde on naisten välinen: ”Kaksi naista kulkee etukenossa ohi/ sateenvarjojensa takana/ etsaus täynnä viehätystä/ pakeneva läheisyys/ ainoa käsinkosketeltava/ totuus —”.

Etenkin Marja Haapion suomentaman Fabienne Courtaden tutkimukset kielen luonteesta etsivät yhteyttä ranskalaiseen filosofiaan. Kokoelman Il reste (Se mitä jää) runot avaavat kuoleman ja rakkauden teemoja kielen tavoittelemien kohteiden poissaolon ja läsnäolon vuorotteluna. Kieli ei kanna, ja toinen on vääjäämättä menetetty: ”sanoja/ minulla ei ole niitä enää”. Silti jotakin jää – takertuneita muistoja, unia, ”ihoon pureutuneita kiviä”. Myös Florence Pazzottun ”Kohti puuttuvaa” -sarja hahmottaa kielen rajoja, se puolestaan minän roolien (Antigone-minä, Ismene-minä, Persefone-minä) kautta.

Marja Haapion suomentamien Hélène Sanguinettin ja Vénus Khoury-Ghatan runoissa elävät perinteet ja etelän todellisuus. Sanguinettin runot leikkivät myyteillä ja kirjallisilla traditioilla, Khoury-Ghata liikkuu lapsuutensa vuoristokylän maisemissa, arjen ja yliluonnollisen lävitse.

Antologian otsikko viittaa Christine de Pisan haaveeseen naisten kaupungista (Cité des dames, 1402), jossa naisilla olisi mahdollisuus työskennellä ja opiskella syrjinnältä ja ennakkoluuloilta vapaina. 600 vuotta myöhemmin ranskalainen naisrunoilija on vihdoin pääsemässä ulos marginaalista. Haapio kirjoittaakin saatesanoissaan toivovansa, että ”tämä antologia ei jää vain naisten turvapaikaksi vaan siitä muodostuu tila, jossa ranskankieliset runoilijat ja suomenkieliset lukijat voivat kohdata toisensa sukupuoleen katsomatta.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto