Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tiilen purema

Ulla Böhling, 7.4.2006
Marja-Liisa Heino: Enkelimies s., WSOY 2006

Yhteiskunnallinen rajankäynti on ollut kotimaisissa rikoskirjoissa profiilia nostanut ominaispiirre jo pitkään. Esikoisromaanissaan Enkelimies Marja-Liisa Heino (s. 1969) on antanut linnakundille minäkertojan äänen. Teos luo henkilökuvan nuoresta miehestä yhteiskunnan marginaalissa, jossa kyvyt ja halut päätyä sen lailliselle puolelle ovat vähissä. Vankila vaikuttaa asukkeihinsa, tiili puree ja sosiaaliset ja mielenterveyden ongelmat kroonistuvat miesten mukana kun he kulkevat porteista sisään ja ulos.

Teoksen päähenkilö Jyrki Oinonen on väkivaltarikollinen, joka on jatkuvasti huolissaan miehekkyydestään, pelkää miesyhteisön homoseksuaalisia virityksiä ja kaikenlaista heikkoutta, hermostuu herkästi ja kommunikoi nyrkeillä kun hermostus riistäytyy käsistä. Elämänpiiri pyörii sekakäytön ja huumerikollisuuden kehää niin, että jälkeenpäin väkivaltaisia tilanteita on vaikea muistaa. Romaanin alussa Oinonen kertoo vankilan sosiaalisista hierarkioista ja laillisten ja laittomien aineiden liikkeistä. Kun hän pääsee Sörkästä vapaalle, kiven sisällä vietetyt vuodet ovat muuttaneet ympäristöä, mutta oman elämän punaiset langat pysyvät samoina. Tampereella on helppo solahtaa takaisin vanhastaan tuttuun alamaailmaan ja vapaat päivät vetävät Oinosta magneetin tavoin vaikeuksiin.

Alamaailman šakkilaudalla Oinonen on pöpperöinen pikkutekijä, jota arvokkaammat nappulat jatkuvasti uhkaavat. Rikollisen uralla hän on nuoresta iästään huolimatta nähnyt lähes kaiken, ainakin omien kertomustensa mukaan, mutta on silti amatööri. Mömmöpäissä heiluessa sopimukset tuppaavat unohtumaan ja varomattomuus ja huolimattomuus saattavat hänet väkivaltaisiin kohtaamisiin isompien tekijöiden ja virkavallan kanssa. Oinosen rikollisuus on kaukana isojen poikien leikeistä, mutta velat ja pelot pitävät hermot tiukoilla. Nukkuminen onnistui pameilla, herääminen pirillä, hermokohtauksen sattuessa bentsoja, krapulan lievitykseksi sitä samaa, muuten vaan piristykseksi kossua tai a-vitamiinia…

Tuttavapiiri muodostuu lähinnä rikoskumppaneista ja nyrkit puhuvat herkästi myös kaverusten kesken. Oinosen ihmiskäsitys ei ole kovin positiivinen.

Heinon romaani on suhteessa kotimaisen rikoskirjallisuuden genreen harvinainen sikäli, että se antaa rikollisen minäkertojan pitää näkökulmansa teoksen alusta loppuun. Ammattisanastoineen teoksen kieli sopii tarinaan kuin puukko kylkiluiden väliin. Olemalla vuoroin latteaa ja nokkelaa ilmaisu sekä paljastaa käyttäjänsä että luo parodisia ja koomisia vivahteita. Päähenkilön vaiheet linnasta linnaan noudattelevat muistin logiikkaa. Tapahtumien taustat aukeavat vähitellen ilman selittelyä ja kovin selkeästi piirtyvää juonen kaarta. Tarinassa on kuitenkin myös toiminnallisia ja viihteellisiä huippukohtia.

Taitavasti hallittu näkökulma

Genremäärittely Enkelimiehen kohdalla on kiinnostava kysymys, mutta voi kysyä onko kovin tiukka rajanpiirto tarpeenkaan. Itse luin teosta suhteessa mm. Jukka Larssonin 1986 ilmestyneeseen Kärsimystrilogian osaan Kiusaaja, jota kiiteltiin ilmestyessään uskottavana kuvauksena vankilasta ja siellä olevien miesten välisistä suhteista. Larssonin salanimen takaa paljastui sittemmin Pirkko Saisio. Tässä ajassa luettuna ja Heinon Enkelimieheen verrattuna Larssonin teos näyttäytyy kovin symbolisena, suorastaan runollisena. Teosten rinnastaminen saa pohtimaan kuvausten uskottavuuden strategioita, sillä tarinoissa on motiivitasolla paljon samaa. Kiusaajan monikerroksisuudessa ei vankilamaailman kuvauksen uskottavuudella ei ole kovin suurta merkitystä. Toisin on Heinon Enkelimiehen laita. Se jää teoksena yksitasoisemmaksi, mutta saavuttaa maailmansa kuvaajana uskottavuutta taitavasti hallitun näkökulman ja kielen kautta.

Kiusaajassa esiintyvään haavoittuvaan ja vastuulliseen Enkeli-nimiseen vankiin verrattuna Heinon Oinonen on pinnallinen enkelimies, joka ei uskalla ottaa vastuuta elämästään edes tilanteessa, jossa itsemurha välähtää mielessä kunniakkaimpana ja siedettävimpänä vaihtoehtona. Vailla suurempaa merkitysten rakentumista Oinosen elämä on ajautumista tilanteesta toiseen. Taustalla häämöttää tuttujen poliisihahmojen ja vankilan luotettava vääjäämättömyys.

Ajelehtijatyyppi laittaa kernaasti vastoinkäymiset olosuhteiden ja toisten ihmisten syyksi. Henkisesti hän on sukua Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin (2004) runollisille luusereille. Nuorilla miehillä on vaikeuksia löytää omaa paikkaansa. Rikollisuus on muuttunut niin, että vanhan liiton rosvoja hirvittää. Kirkkaana hetkenään Oinonen antautuu pohtimaan asiaa ja antaa samalla oman ripauksensa teoksen yhteiskunnalliseen ulottuvuuteen:

Huumeiden kanssa pelataan ja meno on kuin Chicagossa. Pyssyt on kilikalimiehilläkin, tapetaan poliiseja ja sivullisia, viattomia ihmisiä. Mitä perkeleen elämää se on? Mitä tämä nykymeno oikein on? […] jos on työtä, meistä ei ole sen tekijöiksi. Metsäkoneet ja kaivurit hoitavat pahvipäille soveltuvat reippaat ulkohommat, kaikista ei ole opiskelemaan. Mitä pitäisi tehdä, etteivät kaverit passivoituisi ja syrjäytyisi totaalisesti yhteiskunnasta?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto