Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kun kertomus loppuu

Heini Oikkonen, 7.10.2004
Marjo Niemi: Juostu maa s., Teos 2004

Marjo Niemen esikoisteos Juostu maa alkaa kuvalla, jossa pieni tyttö Syksy istuu vaahterassa ja tuntee tuulen lyövän kylmästi kodin puolelta. Tunnelma on leikkisä, pelokas, ulkopuolinen ja hauska. ”Minä en voi sille mitään mitä täällä tapahtuu”, miettii Syksy ja kertoo tarinaa eteenpäin. Kohta Syksy juoksee ulos pihasta. Kylämaisema kulkee hatarasti taustalla; kertojan kieli ja mieli ovat ympäristöä ja tapahtumia voimakkaampia. Romaani kertoo ihmisen matkasta itseensä.

Syksy on siis pelloilla juokseva tyttö, jota Kalevi valmentaa. Tavoitteena ovat ainakin kaikenlaiset ennätykset. Kalevi on hänen vanheneva setänsä, entinen ja epäonnistunut juoksumestari, jonka kieli rönsyää tarinoinnista lämpimään ironiaan. Molemmat toimivat teoksen kertojina. Kielen rytmi on nopea ja tarinoiva, verbit riimittävät tapahtumat toisteisiksi. Kalevin ja Syksyn kerronnat ovat dialogisia keskenään, silti omaäänisiä. Teoksen teemat kasvavat heidän välilleen.

Vakavuuden tematiikkaa

Syksyä ja Kalevia yhdistää irrottautumisen tarve. Heille helpoin tapa on lähteminen – kukaan ei voi poissaolevaa satuttaa. Ruumis ja mieli tulee hallita ja erottaa toisistaan, vikuroivaa osaa rangaistaan. Turhat ajatukset niellään juostessa kurkusta alas. Huumoria ei sallita. Elämä otetaan vakavasti. ”Aikansa kun rypee kallonsa kanssa kahdestaan, tajuaa ettei ketään voi ottaa kalloonsa mukaan, ei ainakaan täällä. – – Älä ajattele mitään. Kyllä ne vahingossa ajatellut ajatukset on ihan tarpeeksi kauheita, ei niitä tarvitse tehtailemaan alkaa. Juu, tässä puhuu nyt oikein ajattelemattomuuden mestari.” Puheenomainen ilmaus yhdistyy teoksessa ulkopuolisuuteen, joka kohdistuu omaan elämään. Kalevi harkitsee itsemurhaa, mutta pohtii samalla, mitä tohtii jättää jälkeensä. Pitääkö ulkohuussi tyhjentää, vai jätetäänkö se jälkeen tuleville?

Sanomisen vakavuus näkyy myös Syksyn eristäytyneisyydessä ja läheisyyden pelossa. Syksyn vanhemmat ja sisaret ovat vain kirjan etäisiä taustahahmoja, joiden motiiveja ei selitetä. Niemi ei yritä kirjoittaa ratkaisua Syksyn pahoinvointiin vaan kertoo, kuinka tällaisessa tilanteessa selvitään eteenpäin. Kielestä ja ilmaisusta syntyvä huumori ohittaa lapsen yksinäisyyden ja surun.

Kalevi pohtii yksinäisyyttään tavalla, joka sitoo yhteen Havukka-ahon ajattelijan ja modernin psykologisen kuvauksen. Halkaistut lauseet, aistihavaintojen kautta filosofiaan viety pohdinta, leppoisa mutta leikkaavuuteen perustuva kerronta on monikerroksista ja avonaista. Kertomuksen alta pilkottaa irtonaisia lauseenpätkiä, ajatuksia, sanoja. Se, mitä tapahtuu, ei riitä selitykseksi tunteille.

Kieltämisen ketju

Juostun maan voimakkaimpia teemoja on suljettu tila. Sulkemisen tai kieltämisen ketju jatkuu ruumiista ympäristöön, kylään, kipuun ja suruun. Teoksen kolmas merkittävä henkilö, Syksyn mummo ja Kalevin äiti, rikkoo toiminnallaan tätä kieltämisen kaavaa. Mummosta kuullaan vain Syksyn ja Kalevin kertomana: mummon ainoa ominaisuus tuntuu olevan kantamisen ja kannettavaksi tulemisen kyky. Tämä kyky on teoksen avain. Mummo antaa muiden tulla lähelleen ja halaa, koskettaa, silittää. Hän antaa muiden pitää itsestään huolta.

Hieman tragikoominen huumori ohjaa romaania kohti onnellista loppua, jossa päähenkilöiden suhde ympäristöön ja muihin ihmisiin alkaa kehittyä. Sulkeutuneisuus kääntyy avoimuudeksi: Niemi ohjaa lukijaa ymmärtämään, kuinka tärkeää ihmiselle on jakaa itsensä muiden kanssa. Syksyn ja Kalevin identiteetti ei synny kertomisesta vaan koskettamisesta

Kertomuksen takaa

Niemen teoksen kerronta tavoittelee hallittua tajunnanvirtaa. Luvut toimivat hyvin itsenäisinä kokonaisuuksina, puheena. Varsinkin viimeiset lauseet ovat nautinnollisia ja ulospäin laajenevia. Niemen romaanissa ilahduttaa juuri juonen toissijaisuus ja sanomisen ilo, hyvin mutta väljästi sidottu kokonaisuus. Joskus kerronnan rönsyily ja lievä toisto ovat turhaa, useimmiten eivät.

Ajatuksen tai sanomisen yritys hajoaa romaanissa useimmiten luopumiseen, luovuttamiseen, huumoriin. Tämä korostaa teemojen jatkumista juonen ulkopuolelle: keskeistä ei ole teoksen kertoma kertomus vaan se, ettei selvää ja valmista kertomusta voi luoda. Toisin sanoen kaikkea ei voi selittää. Omalla tavallaan Juostu maa kyseenalaistaa kielen ensisijaisena todellisuutta rakentavana struktuurina.

Juostu maa on eheä teos. Sen teemat liittyvät erityisesti yksilön ja identiteetin problematiikkaan. Niemi kuvaa itsensä rankaisemista ja eristyneisyyttä ilman sairauden tai kummallisuuden leimaa. Vanhuuden ja lapsuuden yhdistelmä tuottaa huumoria ja koskettaa, omaäänisyys tekee lukemisesta hauskaa. Erityisen mieleenpainuvaa on teoksen uskallettu runsaus.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto