Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Sanakoneen tuotoksia

Esa Mäkijärvi, 28.11.2011
Markku Into: On 88 s., Sammakko 2011

Markku Into sai viime vuonna opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämän täyden taiteilijaneläkkeen, mutta laakereilla lepäämisestä ei ole puhettakaan, sillä Innon uusi runokokoelma On jatkaa samalla intomielisellä polulla, jota tekijän edelliset säemuotoiset kirjat Potero (2006) ja Kummalta puolelta muna paistetaan (2008) viitoittivat. Viimeksi Into julkaisi romaanin Outo kumi (2009). Yhteiskunnallinen proosateos sisälsi hänen runojaan muistuttavaa, eli satiirista, haastavaa ja anarkistista tekstiä, joten Into jatkaa eläkeiässäkin lukijoiden haastamista.

Innon ilmaisu on yllättävää. Hänen runonsa ovat kiihkeitä ja poukkoilevat joka suuntaan. Selkeämmän lyriikan ystävien kannattaa olla varovaisia, kun he tutustuvat Innon dadaismista, turkulaisuudesta ja amerikkalaisesta beat-perinteestä ammentavaan runousoppiin.

Uuden kokoelman takakansiruno valottaa hänen poetiikkaansa seuraavasti: ”On, mikä on. Joulukaktus ja syreeninippu violetilla liinalla, on ounastus halkeamisesta, on kaipuu, on kuolema, kaikki on, mikä on, kaiken riisuminen viitteistä ja vaatteista, turhasta, on luotava tyhjä tyhjästä, ihka ihkasta, on halkeava silmämuna, siunaustilaisuus, hiekkatiellä raahustava ilmaisjakelija on surullinen, viive, on uuden lauseen odotus, on Portlandin ja Raision sammuva yhteys, unohdettu kehruu, on, mitä on. Karvalankamatto.”

Kyse on sanojen yllättävistä yhteyksistä ja näiden yhteyksien etsimisestä, mutta myös luomisprosessista, sitä miten assosiaatiot syntyvät tyhjästä.

Runot ovat kiihkeitä ja poukkoilevat joka suuntaan.

On sisältää kahden säkeen mittaisia runoja. Lyhyet runonpätkät eivät liity teemallisesti toisiinsa, vaan tuntuvat Innon käynnistämän sanakoneen tuotoksilta. Osassa sävy on paatoksellisen vakava: ”Kuolema on kumma juttu / lapsi eksyy tummaan seittiin.” Tai: ”Kirjoitan muistovärssyn / lapsellisella käsialalla.” Suurimmassa osassa kukkii kuitenkin erääksi Innon tavaramerkiksi muodostunut absurdi huumori: ”Tämä oli hyvä elämä / huokaa neurologi korvaani.” Surrealistisia sävyjä saava äkkiväärä vitsikkyys on aina kuulunut tekijän valtteihin.

Into on suomentanut muiden muassa Lawrence Ferlinghettin, Gregory Corson, Allen Ginsbergin, Bruno K. Öijerin, Hans Magnus Enzensbergerin ja Kurt Schwittersin runoutta, joten hänen panostaan suomalaisen runokulttuurin kehittämisessä voi luonnehtia merkittäväksi. Näiden ja monien muiden kirjoittajien vaikutus näkyy myös Innon omassa runoudessa, joka kiteytyy eri tyylien sekamelskaksi.

Hyvä yö -kokoelman vuonna 2003 Kiiltomatoon arvostelleen Lauri Oinon mielestä ”selkeät ja koherentit runot” ovat Innon tuotannossa vähemmistönä. Tämän johdosta ”useimmat runot irrottautuvat avoimista teemoista ja kuvien hierarkkisista ja loogisista sidoksista tai jättävät ne toivottoman arvailun varaan. Välillä ilmaisun kriteerinä tuntuu olevan vain se, että se ns. saundaa hyvältä.”

Musiikki resonoi taustalla

Musiikki ja rytmi ovat aina olleet Innolle tärkeitä asioita. On ei sisällä kuuntelulistaa, jollaisia Into on laittanut kirjojensa liitteeksi, mutta amerikkalainen runous ja angloamerikkalainen musiikki resonoivat silti vahvasti kirjan taustalla: ”Varo ihmeessä salaatin lehteä / Jumala B. Goode karjuu korvaani.” Mukana on myös sattumanvarainen lyriikkalainaus: ”You got to walk / that lonesome valley.”

Huumoria ei kuitenkaan unohdeta. Into naljailee eräässä säeparissa onnistuneesti tietylle maailmaa parantamaan tähdänneelle ja 1980-luvulla äänitetylle kappaleelle: ”Tahtoisin laulaa K-Raudan kassalle / We Are the World.”

Ensimmäisen runokokoelmansa vuonna 1971 julkaissut Into kuului turkulaiseen underground-taideliikkeeseen, joka pyrki laajentamaan ilmaisun rajoja ja edistämään eri taidemuotojen keskinäistä kommunikaatiota. Ginsberg, Into, Jarkko Laine ja monet muut käyttivät populaarikulttuuria, esimerkiksi sarjakuvia, elokuvia ja poprockia, runojensa materiaalina.

Populaarikulttuurista intoiltiin, vaikka suurin osa siitä on valitettavan hetkellistä. Suomen Talvisota 1939-1940 -rock-kollektiiviin kuulunut Into kirjoitti aikoinaan intohimoiseen sävyyn, kuinka rock ”on E Einsteinin yhtälössä! Rock on sateenkaari, sen kaikkinainen alku ja loppu, jatkuva Kleen viiva, peräpäästään räjähtänyt dada-pihvisydän.” Kaivattua pelastusta ei tullut, mutta hyvät laulut ja niiden innoittamat runot jäivät elämään.

1960-luvulla vauhtiin päässeen ja 1980-luvulla lopullisesti lässähtäneen vastakulttuurin vaikutus on kyseenalaista, sillä suurin osa noina vuosikymmeninä tuotetusta kulttuurista on jo menettänyt merkityksensä. Innon ja muiden undergroundistien kunniaksi on sanottava, että he ovat pystyneet elävöittämään suomalaisen runouden ilmaisua. Modernistien jalanjäljillä ei voi kävellä loputtomasti.

On heittää lukijalle kielellisen haasteen. Kummalta puolelta muna paistetaan -kokoelmasta Kiiltomatoon kirjoittaneen Jussi Korhosen sanat pätevät edelleen, sillä Innon uusimmassa kirjassa yhdistyvät ”vimmainen kielellinen leikittely, ronski huumori, vapaana assosioiva mielikuvitus ja rennon anarkistinen asenne sanataiteeseen.” Uudistumista ei eläkeikään ehtineeltä mieheltä voi vaatia.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto