Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Hard times come, and hard times go

Johanna Venho, 7.1.2016
Markku Into: Tämä yö sisälläni on lapsuuden varjo 74 s., WSOY 2015

Markku Into yllättää julkaisemalla kokoelmansa turkulaisen Sammakko-kustantamon sijaan WSOY:ltä. Nimeään myöten Tämä yö sisälläni on lapsuuden varjo tuo myös uusia sävyjä Innon tuotantoon, joskin tuttu verbaaliakrobatia, hillittömät näyt ja musiikkiviittaukset kukkivat edelleen runoissa. Blues One ‑kokoelmassa (Sammakko, 2013) tulkintoja saivat niin Mississippi John Hurt kuin Bob Dylan, ja Tämän yön lopussa on diskografia, josta saa runojen lukemiseen soundtrackin taustalle. Through the mud and the beer, and the blood and the cheers, I’ve seen champions come and go…”

Moni-ilmeinen kirja tarjoaa kuvarunoja imagistien malliin, runsaita proosarunoja ja vyöryn seassa aforistisia kiteytyksiä.

Turkulaisen 1960-luvun lopulla kukoistaneen underground-runouden jos ei viimeinen vihanta niin ainakin yhä palava soihtu Into kutoo nyt laajaan kokoelmaansa mukaan myös melankoliaa ja kuoleman tuntoja. Moni-ilmeinen kirja tarjoaa kuvarunoja imagistien malliin, runsaita proosarunoja ja vyöryn seassa aforistisia kiteytyksiä tyyliin “et saa koskaan puuttua odotusten alkuperään”. Näkyjen ja sanojen maailma on edelleen rönsyävä, pulppuava, runsas. Sellaisista huolettoman-villeistä otsikoista kuin “Rakkolevän kuivailua Hirvensalossa” tai “Lepattavan jääsalaatin outo viehkeys” siirrytään itseironiaan taittuvaan metafyysiseen jyhkeyteen: “Muista kosmisen mahdollisuus, tikarivalojen välke ja kiitä/ läheistäsi ihosi kirjailusta, kiitä etäistä rakkauden rantaa valon lahjasta/ jota heiveröisin käsin kannat Suureen Valaistukseen.”

U-miehen viitta painaa harteilla

Mitä on underground-runous? Innon yhteydessä se tarkoittaa 1960-luvun lopulla erityisesti Turussa kukoistanutta runoliikettä, jossa rockmusiikki ja runous vaikuttivat toisiinsa, runolta riisuttiin turhanaikainen lyyristely ja amerikkalaisen beat-runouden vaikutteet maustoivat tekstejä. Markku Into julkaisi esikoiskokoelmansa Tuonela Rockin vuonna 1971 ja oli mukana Suomen Talvisota 1939–1940 -bändissä, jossa vaikuttivat myös mm. Badding, M.A.Numminen ja Jarkko Laine. YLElle Into, Laine ja Numminen tekivät Maanalaista menoa -radio-ohjelmaa vuosina 1968–1969.

Vaikka underground-runo on oikeastaan näin aikaan sidottu käsite, sen henki on elänyt pitkään etenkin turkulaisessa runoudessa. Turussa syntyi 1990-luvulla katurunoilijoiden tai “karvalakkirunouden” koulukunta kenties vastapainoksi “helsinkiläiselle akateemisuudelle”, Nuori Voima -lehden ympärille ryhmittyneille runoilijoille. Yleistykset ovat vaarallisia eikä asuinpaikka runoilijaa määritä. Mutta Tapani Kinnusen tai Esa Hirvosen tapaisten runoilijoiden riveillä kajahtelee edelleen historiallista u-henkeä. Markku Innon tapaan heidänkin runoilijuuteensa kuuluu runojen esittäminen yleisölle lavarunousklubeilla ja kapakoiden runoilloissa.

Runo on sukua unelle ja musiikille. Vaikka se käyttää kieltä, se ei noudata tuttuja kommunikaation lakeja vaan välittää viestiään ovelasti.

Onneksi undergroundiin kuuluu raikkaahko anarkia suhteessa määritelmiin – poltinmerkin tapaan istuva u-leima ei Markku Innon runoutta rajoita ja Tämä yö laajentaa runoilijan ääntä entisestään.

Runous on näkemistä

Maailma on. Runoilija pyydystää siitä paloja sanoiksi. Tämän yön runot tarkentavat lapsuuden näkyihin. Säkeenylitykset vyöryttävät runoa eteenpäin. “(–) vaahteraan nojaava/ äidin vanha tunturi/ talon nurkalla/ sininen muovitynnyri/ mustassa vedessä/ hiljaista raskasta lyijyä/ kuu kellahtaa.” Ympäröivä maailma on absurdi kun katsotaan pinnan alle ja nostetaan värikkäät lasit silmille: “Terveysravintolan paneloinnin alla pienet oliot askaroivat syljestään/ kiikkutuoleja John Adamsia kuunteleville minimalistisille toukille”.

Mestaruutena voi pitää sitä, miten ilottelevan tai taituroivan kieliakrobatian sekaan on saatu hämmennettyä paljon kirkasta surua. Rintavarustus murtuu ja kuolema käy päälle, eikä sitä estellä: “(–) en käytä mitään, en jaksa pelätä, (–) miksi kysyn miksi tiedän miksi en ole päästä pois tältä hautausmaalta.” Muisti kuitenkin myös armahtaa: se ei tallenna kaikkea. Kauhisteltuaan menneiden vuosien haihtumista runoilija tuntee unohtamisen lämmön ja hyväksymisen. Suru ei ole karvasta.

Runo on sukua unelle ja musiikille. Vaikka se käyttää kieltä, se ei noudata tuttuja kommunikaation lakeja vaan välittää viestiään ovelasti, pistää sen suoraan ihon alle tai jättää leijumaan pään ympärillä, jälkikaikuja kehitellen. Innon uusimman kokoelman moni-ilmeinen runous on pitkävaikutteista.

Yli 40-vuotisen kirjailijanuransa aikana Markku Into on kirjoittanut runojen lisäksi proosaa ja näytelmiä ja kääntänyt runoja, mm. Allen Gisnbergiä, Lawrence Ferlinghettiä ja Hans Magnus Enzensbergeriä. 70 vuotta täyttänyt Into sai syksyllä Suomen Kirjailijaliiton tunnustuspalkinnon kirjallisesta työstään, jota toivon mukaan on vielä paljon edessäpäin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto