Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Pelkkiä typeriä kuvia

Vesa Rantama, 9.8.2010
Markku Paasonen: Tulevassa maailmassa s., Teos 2010

Markku Paasonen on tullut tunnetuksi urbaanin elämän runoilijana. Voittokulku-kokoelman (2002) proosarunoissa kuljettiin kaupungin syrjässä, periferia-alueilla ja piiloon jäävässä maailmassa: viemäreissä ja muissa harvemmin kuvatuissa ympäristöissä, jotka muodostavat urbaanin elämän verenkierron ja suoliston.

Tulevassa maailmassa -kokoelma jatkaa Paasosen aiemman tuotannon maisemissa, mutta etenkin muodoltaan se on askel proosan suuntaan. Teos jalostaa pidemmälle edellisen Lauluja mereen uponneista kaupungeista -teoksen (2005) apokalyptista tematiikkaa, käsittelee kaupunkia ja siinä elävää sivilisaatiota hauraana organismina meren ja metsän puristuksessa – systeeminä, joka viime kädessä on tuomittu tuhoon.

Uhanalainen ihmisyys

Runoilijana Paasonen pyrkii rohkean visionäärin rooliin, jossa kaikuu varhaisen modernismin ja erityisesti Arthur Rimbaudin vaikutus. Hänen säkeissään aikatasot sekoittuvat ja tilat avautuvat aina uusiin mikrotasoihin, joissa ”pienimmässäkin osassa ainetta on kokonainen entelekhioiden ja sielujen maailma, dosentti sanoi”.

Sitaatti kertoo Paasosen tavasta leikitellä proosan keinoilla ja konventioilla: hän käyttää paljon erilaisia puhujia, toimijoita ja epäluotettavia kertojia, jotka tekevät tekstien maailmasta monitulkintaisen ja osin vaikeasti lähestyttävän. Juuri tämä kokemuksellinen monitulkintaisuus, sanalla sanoen ihmisyys, on vaarassa kokoelman teksteissä hahmottuvassa tulevassa maailmassa, jossa ”kaikki on kuin nyt, vain hiukan toisin”.

Paasonen on nopeiden leikkauksien, muodonmuutosten ja verbaalisen sokkiefektin runoilija, ja tähän liittyy joitain rasittavia maneereita. Välillä hänen ilmaisunsa tuntuu väkisin täyteen ahdetulta älylliseltä toimintaviihteeltä, kuin tekstit olisi kirjoitettu vakavaa tympääntymistä vastaan taistellen. Katkonainen liike ja pidempi kertova muoto ovat uudessa kokoelmassa aiempaa keskeisemmässä roolissa, mikä monin paikoin vähentää hienojenkin runokuvien voimaa.

Paasosen kyllästyminen kuvallisuuteen on tiedostettua: jo ensimmäisessä runossa toistuu motiivi ”typeriä kuvia, pelkkiä typeriä kuvia”. Harmillisesti runoilijan suurin vahvuus on nimenomaan ekspressiivinen kuvasto, mihin hän ei tunnu Tulevassa maailmassa enää oikein luottavan.

Ontuvista osista toimiva kokonaisuus

Se mikä hävitään yksittäisten ratkaisujen tasolla, voitetaan kokonaisuudessa. Ajoittaisesta hahmottomuudestaan ja nihilismiin verhoutuvasta poeettisesta laiskuudestaan huolimatta Tulevassa maailmassa jättää vahvan jälkikuvan. Se ei ota omaa olemassaoloaan liian vakavasti, ja erilaiset kerrostumat nivoutuvat yhdeksi kokonaisuudeksi.

Kokoelmalla on dramaturgia, sen tekstit keräilevät erilaista romua ja hylkytavaraa läpi aikakausien ja maailmojen, ja lopulta kaaosteorian ristikkäisten voimien synnyttämä jännite purkautuu eeppisessä hyökyaallossa: ”Nyt jossain syntyy aalto, miten pikkuinen se onkaan, veden ja vaahdon rääpäle, meren synnyttämänä se on täynnä tietoisuutta itsestään, paisuu nopeasti, hiekka pyörii vinhasti sen onkaloissa kun se kipuaa rantaan, heittäytyy rantavallin yli kuin palkkapussin saanut uimavalvoja.”

Markku Paasosella on parhaimmillaan kyky kirjoittaa samaan lauseeseen persoonallinen ja yleinen, mikro-, makro- ja metatasot – muodikkaasti kokoelma myös kuvaa omaa kirjoittumistaan erilaisin metaforin: ”mustia kirjaimia mustalla hangella, koiran keltaisen puumerkin vieressä”.

Ratkaisu jättää tekstit otsikoimatta on hyvä ja korostaa kokonaisuuden merkitystä, siinä missä Lauluja mereen uponneista kaupungeista -kokoelman runot olivat paikoin irrallisempia tuokiokuvia. Molemmilla on vahvuutensa, mutta uutuuden kokonaisvaltainen lähestymistapa on virkistävä, kuin tunnusteleva askel uudelle maaperälle.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto