Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Miehistä mittaa sukupolvien saatossa

Kari Levola, 13.11.2010
Marko Kitti: Isiä ja poikia s., Arator 2010

Marko Kitti on oiva esimerkki pienten kustantamojen mahdollisuudesta. Enemmän tietopuolista julkaiseva Arator ei taatusti ole monienkaan tuntema. Isiä ja poikia on kuitenkin jo neljäs nykyään Englannissa asuvan Kittin proosateos.

Esikoisteoksen Kottarainen (2001) novelleissa nuori kirjailija ottaa tarinaa haltuunsa, romaanissa Viidakko (2003) Kitti haroo sitä lähiöelämää, joka on ollut hänen ominta ääntään. Runeberg-palkintoehdokkaanakin olleessa romaanissaan Meidän maailma(2009) Kitti kiteyttää komeasti tuotannolleen oleellisen kipeän lapsuuden kuvauksen.

Jos Meidän maailma on paikoin pakahduttava, novellikokoelma Isiä ja poikia on kuitenkin samankaltaisten lähtökohtien kanssa lempeämpi ja vapauttavampi. Mutta lasten kanssa ollaan yhä liikkeellä, isiensä poikien, joskus tosin jo aikuisten itsekin. Uutta on se, miten Kittillä on taito ja ymmärrys kuvata myös vanhoja ihmisiä, välillä riipaisevan läheltä, välillä huumorilla taittaen.

Novellikokoelman avaava ”Hämähäkki” antaa äänen pojalle joka on perheen Englantiin muuton jälkeen piiloutunut talon vintille arviomaan elämää uudessa ympäristössä. ”Onnettomuus” sukeltaa vähän isompien poikien maailmaan, johon kuuluu se, että vaikka ollaan ja vähän isompia olevinaan, ei ymmärretä ihan kaikkea mitä ympärillä tapahtuu, ei voidakaan ymmärtää, kun Kittin novellien maailmassa tapahtuu, ei selittämättömiä, vaan selittämättä jääviä asioita. Tietyllä tavalla Kittin novellistiikka tuo mieleen Raymond Carverin Oikopolut.

Siinäkin mielessä, että Kittin novelleista voi lukea viitteitä kokoelman toisiin novelleihin. Se, mikä tulee sivulauseena alkupuolen ”Onnettomuudessa”, onkin päälauseena loppupuolen riipaisevassa vanhuuskuvassa ”Nukke”. Kittin henkilöt elävät vahvasti omia elämiään, mutta kuin osana näkymätöntä ketjua, isien ja poikien saattoa.

Kääntöhyppyheittoja

Kitti on myös mieltynyt, hyvällä tavalla, kääntöhyppyheittoihin novellin lyhyellä kentällä. Esimerkistä käy novelli ”Kopterit”, joka varsin uskottavasti toimii kuin amerikkalaisen poliisisarjan parodiana, jossa poliisiylijohtaja Vixtrömmin todellinen nahka paljastuu vasta lopussa. Tai ”Siivooja”, jossa muoviämpärillisen tavaraa vohkinut marketin yösiivooja jää kiinni ja heittää poliiseja odoteltaessa vartijalle niin traagista, miehistä elämäntarinaa, että vartijabodarikin heltyy ja päästää siivoojan menemään, todelliseen tarinaan.

Marko Kitti kirjoittaa taitavaa novellia, jonka voima nousee siitäkin, että hänen aiheensa ovat niin elämää lähellä ja täynnä. Arkisen tylsiä ja tasaisia ne eivät koskaan ole, sillä Kittillä on jo hallussaan melkoiset kertomisen ja näkökulmien arsenaalit, ja hän vaihtelee niitä aika suvereenisti. ”Isiä ja poikia” onkin melkoinen kertomisen ja novellin keinojen ilotulitus, kuitenkin temaattisesti kantava, ehyt kokoelma.

Kun Kitti aikaisemmissa proosatöissään on pureutunut lapsuuteen ja nuoruuteen, on nyt uutena aihevaltauksena mukana myös vanhojen ihmisten kuvausta. Senkin Kitti hallitsee, ja silloinkin kun heittää vallattomaksi, hän tekee sen tosiaan aidolla huumorilla, kuvattaviaan myötäeläen.

Vanhus, varttunut mies

Aivan valloittava on novelli ”Tarmo Valtava”, jossa pojanpoika kertoo samannimisestä 94-vuotiaana kuolleesta isoisästään, eritoten siitä miten omapäinen mies tapasi kymmenen vuotta aikaisemmin mustan miehen. Silloin Tarmo ei mielestään ollut vanhus, vaan varttunut mies ”joka ei enää vuosikausiin ollut edes vanhentunut; kaikki muut olivat piruuttaan nuorentuneet”.

Tarmon päiväohjelmaan kuuluu istuskelu tutun tuomiokirkon puistossa ikätoverinsa Hemminki Poron kanssa. Näiden kahden vanhan miehen kinastelun kuvauksessa Kitti on on onnistunut hellyttävän komeasti; köpötellään Turun toreilla ja vängätään, mennään Tarmon luo syömään makkarapizzaa ja toraillaan. Sen seurauksena tarinan loppunäytös näytellään Hemmingin mökillä Rymättylässä, jonne tämä on Tarmoa näpäyttääkseen lavastanut ja palkannut ”neekeriorjan”.

Tässä tapauksessa voi tietysti sanoa Kittin huumoria mustaksi, mutta se on myös tavattoman hersyvää ja myötäelävää. Matti Ijäs tekisi Kittin kuljetuksista tummanhaikean elokuvan. Ylipäätään koko novellikokoelmasta saisi komean episodielokuvan vähän niin kuin Oikopoluista on tehty. Niin kuvallisesti vahvaa Kittin kerronta on, ja hänen henkilöhahmonsa eläviä.

Novellikokoelma saa arvonsa mukaisen loppunousun novellissa ”Kalastajat”, jonka voi tulkita niin, että isät ja pojat pysyvät, se suhde ei muutu, vaikka ikää kertyisi kummallakin. Nelikymppinen Lasse, työtön ja taas perheetön, kutsuu vanhan isänsä kalastamaan lokakuiselle merelle. Yritys loiventaa sukupolvien välistä kitkaa epäonnistuu sitä mukaa kuin kalastusreissu osoittautuu turhaksi, ja vuosikymmenten kaunat ja torat nousevat pintaan.

Vai onko ainoa sovinnon mahdollisuus ja kuva se, kun vene on upotettu ja uistimet heitetty kiukussa mereen, isä ja poika istuvat läpimärkinä vierekkäisten karien kivillä ja tuijottavat pimenevää taivaanrantaa?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto