Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Paradoksaalisia muistikuvia

Bodil Lindfors, 4.12.2000
Mårten Westö, Christer Kihlman: Epätoivon toivo s., Tammi 2000 Kääntäjä(t): Pentti Saaritsa

”Enhän ole koskaan kirjoittanut ensisijaisesti itsestäni…”, vakuuttaa CK ruotsinkielisen painoksen takakannessa. Epätoivon toivon kansien välilläkin hän kiistää jyrkästi, että Ihminen joka järkkyi tai mikään muukaan hänen kirjoistaan olisi tunnustuskirja. Kirjallisen työn luonne, oman minän piilottaminen ja paljastaminen, roolihahmojen ja naamioiden käyttäminen totuuden etsinnässä onkin yksi kirjan perusteemoista.

Kihlmanille ominainen paradoksaalisuus on läsnä myös kirjan nimessä, vaikkakin alkuperäinen ”Om hopplöshetens möjligheter” (Epätoivon mahdollisuuksista), on hieman avarampi, ei niin klaustrofobisesti tiukkaan vedetty kuin ”Epätoivon toivo”. Muuten käännös tuntuu hämmästyttävän notkealta ja luontevalta, alkuperäisen teoksen kauniin ja vivahteikkaan kielen vaivattomasti esiin tuovalta työltä.

”Epätoivon toivo” on haastattelukirja mutta melko erikoinen lajissaan. Kirjan alussa saamme tietää, että CK on tilannut teoksen eräänlaiseksi 70-vuotislahjaksi itselleen. Hän on valinnut MW:n keskustelupartneriksi ja kirjoittajaksi, ei minkään ulkonaisen samanlaisuuden perusteella vaan eräänlaiseksi nuoremman minänsä edustajaksi siinä toivossa, että samalla aaltopituudella oleva nuori kirjailija pystyisi kuuntelemaan tavalla, joka toisi esille muuta kuin ”tavanomaisen” CK:n, todemman ja puhtaamman minän.

Kirjan häikäilemättömän itsekeskeinen lähtökohta on myös sen vahvuus. Narsismi, joka ei yritä piilottautua on ainakin tässä intohimoisessa ja rehellisyyteen pyrkivässä muodossaan aseistariisuva, melkein hellyttävä. Rivien välissä kaikuvat vanhenevan kirjailijan turhautuminen ja tuska, kun luovuuden lähteet tuntuvat ehtyvän. Tässäkin mielessä keskustelukirja on rohkea hanke.

”Onko toimintasi ollut hintansa arvoinen?” kysyy MW luvussa Avoimuus kilpenä. CK vastaa: ”Jos minulla olisi kaikki tämä edessäni /…/ luulen kyllä etten ylipäänsä olisi alkanut kirjoittaa! Vastaus kysymykseesi on siis: ei, en usko että se olisi sen arvoista.”/…/ ”Johtajaksi! Se
minusta olisi pitänyt tulla! /…/ Vaikka saattaa tietysti olla että minä olisin ollut huono johtaja? Ja huono vuorineuvos? Helppo sanoa nyt kun se onneksi on liian myöhäistä…” Sitten hän nauraa.

Läpi kirjan on tällaisia nopeita heittoja ja tunneheilahduksia puolelta toiseen. Minulle kirjan viehättävin anti on juuri tässä, vanhan miehen kieltäytymisessä jähmettyä paikalleen, hänen tavassaan säilyttää nuori ja tuore uhmansa ja samalla suhtautua työhön ja todellisuuteen suurella
vakavuudella.

Keskustelut kirjoittamisen suhteesta elämiseen ovat melkein koko kirjan läpi resonoiva säie, joka antaa teokselle omalaatuisen eheyden. Esim. toisessa luvussa (”Puolittainen kapina”) MW viittaa Graham Greeneen, joka halusi varjella omat ”vauriotuneet” ja vajavaiset luovat puolensa, jotka
saivat hänet kirjoittamaan. CK taas vastaa, että itsensä tunteminen ei ole este eikä uhka luovuudelle. Hänen mielestään tiedostamattoman tunnistaminen on perusoivallus, jonka vastavoimana on yleisinhimillinen halu väistää totuutta itsestään. Näinpä tekopyhä porvaristo siirtää ”pahuuden impulsseja” itsestään mm. skinien, terroristien, ja pedofiilien niskoille – teema, jota CK on viime vuosina kehittänyt artikkeleissaan ja myös kirjan lopussa olevassa ”Vastaus on ei” -monologissaan.

MW kohtaa CK:n sekä kunnioittavasti että riittävän välimatkan päästä. Hänenkin kysymyksensä ja kommenttinsa muodostavat usein reflektiivisiä ”mini-esseitä”. Muutaman kerran MW ottaa selvästi kriittisen kannan – kun hän näkee CK:n isä-poikaversion homoseksuaalisista suhteistaan
Argentina-kirjoissa epärehelliseksi, ja myös, kun hän moittii CK:n myöhäiset kolumnit marisevan messuaviksi. ”Pedofiilikysymyksen” esille nostaessaan MW etenee varovasti ja tuo esiin, että saattaa olla eri mieltä kuin CK, mutta myös sen, että omat tunteet vaikeuttavat objektiivista kuuntelua. Tässä keskustelussa näkyvät myös CK:n ristiriitaisuudet: samalla kun hän ottaa jyrkän etäisyyden pedofiilisiin tekoihin, hänen tarpeensa murtaa sovinnaisuuden rajat sekä hänen eläytymisensä, melkein samastumisensa halveksittuihin pedofiileihin, saavat tunnelogiikan hieman ontumaan.

”Koko elämäni on ollut yhtä pitkää oman yhteisön etsimistä”, on toinen vahvasti painottuva lause heti kirjan alussa. CK kuvaa lapsuuden kuolemankauhua ja muistikuvia sotavuosien palavasta Helsingistä mutta myös poikavuosien voimatonta uhmaa porvarillisen miehisyyden nöyryyttävien vaatimusten edessä. Äidin ja muun suvun vertailukohteena oli pari vuotta
vanhempi Peter-serkku, ”täydellinen” reipas poika, joka myöhemmin sairastui psyykkisesti ja teki itsemurhan CK:n ollessa viisitoistavuotias. CK palaa toistuvasti kirjoissaan Peterin kohtaloon, ikään kuin yrittäisi kirjoittautua ulos vanhasta syyllisyyden värittämästä tuskasta ja
hämmennyksestä. Siihen myös palataan keskustelukirjan lopussa. ”Kaaos synnyttää mielikuvia” (F. Bacon). Psyykkisen trauman funktio kirjoittamisen lähtökohtana on MW:n ja CK:n kirjassa kaikkialla tunnistettavissa – samaten kuin kirjoittamisen tuottama ilo ja nautinto – ja tragiikka, kun kirjoittamista ei enää ole.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto