Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Käytöstä lisätty

Roo Ketvel, 14.4.2010
Martti Häikiö: V. A. Koskenniemi – suomalainen klassikko 1. Lehtimies, runoilija, professori 1885–1938. 2. Taisteleva kirjallinen patriarkka 1939–1962. s., WSOY 2010

On monia järkeviä syitä rakastaa ja kadehtia V. A. Koskenniemeä, mutta hänen runonsa eivät ole yksi niistä. Ensinnä hän eli nuoruutensa kodissa seitsemän naisen ympäröimänä, käytökseen kasvoi absorptiokyky. Naisellisten olentojen ymmärryksen kautta hänestä ei tullut täydellisen kömpelöä kverulanttia fanaatikkoa. Toiseksi hän ehti Yrjö Yrjö-Koskisen hautajaisiin (1903). Kun Anna-Maria Tallgren hyökkäsi Valvojassa (1909) ikimuistoisella otsikolla ”V.A. Koskenniemen suhde esikuviinsa”, runoilijarukka kyllä tilitti ja räyhäsi ystävilleen, että miten ne muutkin. Että sen ja senkin runot olivat sisällöltään samoja kuin noitten yksien ranskalaisten.

Nämä esikuvat olivat nimenomaan ranskalaisia, ja Pariisi pysyi hänelle sivistyksen eli maailman pääkaupunkina, ”nykyisenä Roomana ja Ateenana ja Alexandriana”. Ja hänen olisi ollut hyödyllistä edetä pohtimaan, kuinka kaikki runot, aina ja tästedes, ovat parafraaseja mitä yleispätevimmistä, jo toistuneista aiheista, ilmiöistä, kokemisista ja pulmista. Mutta silti hän määrätietoisesti muutamin vuosin loi ystävyyden ja intiiminkin kiihkopitoisen suhteen neiti Tallgreniin. Tätä pidän urbaaniutena.

Kun myöhemmin Uuno Kailas, Suomen Sosialidemokraatissa, hyökki oikeastaan pelkällä sillä argumentilla, että hän ja hänen ystävänsä ovat nuoria, ja Koskenniemi ei enää ole. Niin taiten kietoi Koskenniemi tuonkin amoköykkärin tahdikkuuteen. Hän osasi imartaa olentoja. Nätti on Hellaakosken 1920 kokoelman johdosta kirjoitettu kirje, sisältäen ilmaisuja sellaiset kuin ”puhdas ja kirkas kirja” sekä ”harva on ollut niin voimakas ja innostuttava elämys kuin tämä uusi kirjasi”. Nehän eivät ole väitteinä falsifioituvia. Vastauksena Hellaakoski tahtoi kertoa pitävänsä elämänsä ”suurimpana onnena että olen saanut elää runosi aikana, vieläpä sinun persoonallisuutesi tuntea”. Käytös oli, ja maailma, yksi menuetti.

Yrjö-Koskinen oli jo iltaruskon mies, mutta hautajaisiin ehtimisellä on se ansio, ettei ole syntynyt niin myöhään kuin nuoremmat sukupolvet. Leveämmin kansanomaiset loistokirjoittajamme Haavio, Kuusi, Turja olivat kielipolitiikassaankin kiihkomielisempiä kuin Yrjö-Koskisen–Koskenniemen linja hetkeäkään. Hyöty oli Koskenniemelle myös juurtuminen fennomanioista vanhempaan, joka rakensi yhteiskuntaa kokonaisemmin katsein. Reformeihin, kehitystekoihin perustaen, vihattomammin. Työväenliike olisi ollut integroitavissa tähän puitteeseen.

Tästä tulee ymmärrettäväksi se arvoituksellinen nimi, Raataja, kun oli varhaisin niistä kulttuuri- ja mielipidelehdistä, joiden toimittamiseen nuori Koskenniemi värväytyi. Aateloidun senaattori Yrjö-Koskisen muistojuhlaan ei suostunut saapumaan samassa lehdessä uurastanut pari vuotta vanhempi toveri, Kyösti Wilkuna, joka oireikkaasti ajautui väkivaltaiseen seikkailupolitiikkaan ja masentuneena itsemurhaan. Hänen elämäkertansa ilmestyikin heti, Eino Railon kädestä, ja se on yhä perinpohjaisuudessaan ylittämätön suomalaisista kirjailijakuvauksista.

Kun Koskenniemi myöhemmin kilvoitteli jälkimaineensa rakennukseksi, olikin Railo ensimmäinen niistä lukuisista oppineista kynäilijöistä, joita hän koetti vietellä täyttämään minkä vasta historian professori Martti Häikiö nyt tässä teki.

Tuotannon rajat ja kaikuvuus

Ei koskaan, jotain pientä seuraharjoitusta paitsi, valmistanut Koskenniemi näytöskappaleita. Ja melkoiseen unohdusten moninkertaiseen varjoon jäänyttä kolmenkymmenen vuoden riittämättömässä iässä laadittua kauppahuoneen ja perinnöllisyyden aiheita tavoittavaa romanssia paitsi ilmeisesti yrittänytkään yrittää kaunokirjallista proosaa. Tämä onkin melkein ainoa paikka, jossa Häikiö uskaltautuu taritsemaan mieskohtaisen todistuksen teoksen laadusta: ”Minun mielestäni hienovireinen romaani on tänä päivänä luettuna kypsä ja myönteinen lukukokemus.”

Oma kummituspelinsä, jos kohta leveänperinteisen adagen (elämä jäljittelee taidetta) mukaista on, miten fiktiot (joihin kuuluvat esseistin syvällä tarmolla läpityöstämät aihiot), ja runokuvitelmat. Traagisimmin Hannu-runoelma, jossa Flöjberg sanoo nimihenkilölle: ”Huh, kun väkisin tää pimeys se ihan karmii selkää!”, mihin nimihenkilö vastaa sankaruudella että ”mieluummin näkisi, kun tulee kuolema”. Tämä ilmestyi 1913, ja saman nimen saanut esikoispoika 1924, ja karkasi alaikäisenä toiseen maailmansotaan, haavoittuen.

Julkipurkautuvat kuvitelmat heräilevät, ryöstäytyvät hallitsemattomina kohti kuolemaa ja rakkaushullaantumisia. Hannu silti jäi eloon, ja tuotti senkin professorilapsenlapsen, jonka naapuruudessa Häikiö pääsi käsiksi Koskenniemen vaimon Vienon hyvin hoitamaan laajaan arkistoon. Ne ovat ennen käyttämättömiä historiallisia aineistoja. Mutta rakkaudet. Ne ovat projektio Goethen rakkauksista. Paitsi Tallgrenista, varhaisesta Jotunista ja Talviosta sekä runsaasti huomatusta myöhäisestä Meriluodosta on kuvaus, mutta.

Melkein kaikkeen mikä liittyy kiistaan, tunneilmaisuun, ystävyyteen ja himoon, täyttymyksiin mutta myös sydämen tyhjyyksiin ja autiuksiin on Häikiön ammattihistorioitsijan syytä muistuttaa, jotta ”pidemmälle meneviin johtopäätöksiin ei käytettävissä oleva aineisto anna perusteita”. Melkein kaikkeen elämässä on lisätty käytöstä.

Vieno Koskenniemi oli henkisesti erittäin roteva mutta sopusuhtainen henkilö. Ei häntä voi nähdä alistettuna kotityrannin hyysääjänä. Jouduin kerran kuulemaan nauhoitteen hänen puhelustaan, ja hän oli kovin virkku vanhanakin, lämpimän ivallinen mutta samalla kunnioittava ja täsmällinen ääni. Häikiön kirjassa hän käyttää viehättävän puheenvuoron erään lehden haastattelemana (lähdeluettelossa on merkintä ”Tuntematon kuvalehti 1935”), ja riemastuu luettelemaan mistä maailman asioista runoilijapuoliso on kiinnostunut:

”Geologia, tähtitiede, arkeologia, uudenaikainen säteilyoppi, filosofia, teologia, perinnöllisyysoppi, juridiikka, strategia, ulko- ja sisäpolitiikka, mielitautioppi, shakkiprobleemit, biograafinen kirjallisuus, taiteentutkimus, pankkipolitiikka, mytologia, verotustekniikka, kolonisaatiokysymykset, elokuvaregiataide, teoreettinen maatalous, kasvi- ja eläinoppi ja käytännöllinen moottorioppi.”

Runoilijana on epäonni olla suosittu, omistaa lukijoita. Omassa mielessään Koskenniemellä oli niitä täysi kansallisvaltiollinen. Ratkaisuista tuli helppoja, oikeastaan runot olivat ajattelemattomia hetken purkauksia, referaatteja yleisistä tunteista, kuin kukin kokoelma olisi huitaistu yhden virkamiehen kesäloman joutohetkinä.

Päinvastoin kuin jotkut kunnioitettavat asiantuntijat, en osaa pitää kiinnostavana tahi ansiokkaana kuin viimeistä kokoelmaa Syksyn siivet. Ja sitäkin enemmälti siltana joka yhdistää 1950-luvun aforismit aiempaan tuotantoon. Tunnoilla pohjattomuudesta on viimein varmaa katetta, tyhjössä kaikuu.

Säteillen kauas menneisyyteen ja tulevaisuuteen

Mutta arvostelu- ja kirjallisuusesseetuotanto on aarre. Niitä Koskenniemi kirjoitti huomattavalla intensiteetillä ja sujuvalla harkitsevuudella aina lyhytikäisestä Raatajasta viimeisiin viikkoihinsa (1962). Tästä leikkeestä on kuva, ja päähenkilö muistaa, miten varhain, opiskeluvuosinaan joutui ”kahden seemiläissyntyisen kriitikon voimakkaan vaikutuksen alaiseksi”. Nämä ovat kohta häilähtävä Brandes ja siis myös Levertin.

Aarretta on laajasti ja edullisesti kohtalaisella vaivalla saatavissa. Näitten rivien syyllinen maksoi 12-osaisesta sarjasta kolme vuotta sitten tasan kymmenen euroa. Koottujen teosten (julkaistu 1954–56) kokoonpanosta yli 40 % on näitä vapaita kulttuuripakinoita. (Ohje: keskittyköön nuori lukijani osiin 6, osin 7, kokonaan 8, 9 ja 10.) Ote on samalla ylevöitetty, melkein campin tehosterajojen yli, mutta supersujuva, tavalla jossa runsassanaisuudelta äkkinäiselle luultuvat paikat näyttäytyvätkin tilavina suvantoina, joihin kätkeytyy piilomerkitystä, salattua mieltä, eikä ainoastaan piikkejä, vaan myös malttia, liberaalia sopusuhtaisuutta ja yleistä pyöreyttä, joita pitkin kirjoittaja onnistuu joko veistämään esiin aivan perustavia (ja siis asiaankuulumattomia) laveita havaintoja, taikka kiipeämään kohti päteviä sopimuksia siitä mikä, millainen maailma todella on. Ja sanon tarkoituksella että kiipeää: kirjoittajana Koskenniemi paljastaa totuutta, juuri arvostelijana, pakinanpulputtajana, kuin salaa itseltään, ja vasta myöhemmin, aikaahan hänelle jäi keskimäärin vuosikymmeniä, havaitsee tai joutuu kohtalokkaasti elämään toteen (ja potemaan) minkä sattui kerran ajattelemaan.

Se oli raskas virke kevyessä kappaleessa. Mutta Koskenniemen tyyli on, toisin kuin luulisi, ilmeikkäämpi ja aukeampi kuin nuorempien esseisti-kriitikoitten Koskimies ja Viljanen. Luotaukseen Brandesin kirjasta Napoleon og Garibaldi vilahtaa kehyksenä ensimmäinen maailmansota, viehkeällä eufemismilla ”nykyinen maailmanpalo”. Sehän on toki monimielisempi käsite, johon sutki olio yhdistää vähintään teollisuuden synnyn, rautatiet, siirtomaat, niiden myöhemmät vaiheet ja ainakin kuinka Vietnam 1975 asti säteili globaaliin ja dominoiseen tilanteeseen. ”Nykyistä paloa” seuraa ajatusviiva, ja määritelmä: ”tuo hirvittävä valonheittäjä, joka lähettää häikäisevän säteensä kauas menneisyyteen ja tulevaisuuteen, kirkastaen rajallisia aloja historiaa ja inhimillistä elämää, mutta syventäen ympärillään, niin kuin valojuova tekee, varjot entistäkin syvemmiksi ja pimeyden entistäkin tiheämmäksi.”

Koskenniemen vuoden 1931 matkakirjasta: ”Kaukaisen lännen kylmät saamamiehet ja läheisen idän uskonhkiihkoiset lähetit kilpailevat rinnan Euroopan sielusta ja sen tavarasta, ja nähtäväksi jää, tulevatko ne jakamaan keskenään saaliin vai riitaantuvatko he pesänjaosta.” Näin, kuten Häikiö muistaa muistuttaa, oli käyvä. Asiaan viitataan jo elämäkerran johdannossa väkevällä termillä profeetallinen.

Samaan yhteyteen muuten on löydetty Edwin Linkomiehen yksityiskirje Saksasta elokuussa 1934. Ydinote: ”Todennäköisempi kuin onnistuminen on romahdus.” Tämä tuskin voi olla herättämättä kysymystä siitä, miten huonosti informoitua väestöä oli se, joille sodan syttyminen viiden vuoden kuluttua tuli yllätyksenä. Ja kuinka tahdonvaltaisen tiedotuksen piirissä olivat valinneet elää ne, joille toisen maailmansodan lopputulema oli jotenkin yllätys.

Veljet, vapaat, arvokkaat

Linkomies, ensin professorina, sitten puoluejohtajana ja vankeusvankeuden jälkeen rehtorina ja kanslerina, on yhden toisen lisäksi myöhemmän Koskenniemen tärkein uskottu, vastinpari ja tosiystävä. Se mitä heidän kirjeenvaihdostaan riittävän runsaitten säenäytteitten joukkoon on päätetty sisällyttää, on uteliaalle lukijalle suuri ilo.

Ja se yksi toinen Eino E. Suolahti. Hänhän nousi 1940–50-lukujen niskan huomattavissa myllerryksissä WSOY:n kirjalliseen johtoon. Tätä ei muisteta sillä taajuudella kuin miten hän oli juoppo, ja vielä saamaton juoppo. Merkillinen kolmio patriarkan syksyyn maailman kuvia ja tietoja päätyi heijastamaan. Olisin tyytyväinen, jos ystävyyden piiriin vielä löytyisi muitakin. Kirjeethän ovat sikäli arkistolaitoksissa hajallaan, että sijaitsevat, jos minnekään säilytteille ovat päätyneet, vastaanottajien mukaan järjestettyinä. Toivo voi olla turha muttei mieletön.

Turhamaisuus Koskenniemessä näkyy, tai muuten ylikehittynyt kyky ja tarve loukkaantua. Tuo professorien ja runoilijoitten kapea valtakunta ennen 1950-lukua näyttäytyy helposti yhtenä paatena, samanmielisten klikkinä. Juuri sitä se ei ollut. Koskenniemikin ehti riitaantua melkein jokaisen kanssa, kuten rumasti sanotaan, sydämestään, ja osan suhteista korjata. Menuetti oli viimeiseen asti verinen, mutta teatraalisella surumielellä kuorrutettu.

On vaikea hahmottaa, mitä todellista valtaa olennolla enää on, vaikka miten olisi hallintoneuvoston jäsen, kun valitsee vaikuttamisen keinoksi merkityttää pöytäkirjaan ”pahoittelunsa” siitä erinomaisen pöyristävästä seikasta, että yhtiö on julkaissut antologian, joka tulee antaneeksi ”väärän kuvan runoilijoiden keskinäisistä arvosuhteista”. (Sen olivat toimittaneet Hellaakoski ja Tallgren, otsikolla Runon vuosikymmenet.)

Kohta Koskenniemen kuoltua Huugo Jalkanen mieli tiedottaa maailmalle, että riidoissaan tämä ”värväsi aina muut” näyttämään julkisesti kriittisimmän hyökkäyskärjen. Ehkä niin, mutta näyttö puuttuu. Katsoen millaista oli toiminta niissä hallintoneuvostoissa (Uusi Suomi ja WSOY), menettelytavat, miltä kuvat näyttävät, usein toistettu ajatus rautaisesta otteesta ja suuresta vallasta on ongelmallinen.

Voi jättää uskomattakin. Offensiivit näyttävät jäävät räyhähengen epäonnisiksi suostuttelu- vaatimis- ja juonitteluyrityksiksi. Usein toistetut kertomukset uhreista, ne voivat pitää paikkansa, mutta. Voi jättää uskomattakin. Kirjailijoilla taitaa olla muita kansanryhmiä kehittyneempi kyky uskoa omien vahinkojensa, valintojensa aiheuttamien harmien taakse pahantahtoinen, juonitteleva henkiolento.

Katsoja seinällä ja mahdollinen maanosa

Parasta, koskettavinta Häikiön kirjassa sittenkin saattaa olla kuva pienestä, sirosta kirjoituspöydästä, jonka lehtimiesrunoltaja on selitteen mukaan lunastanut ensimmäisillä kirjoituspalkkioillaan. Käsittääkseni se on yhä olemassa, oltuaan käytössä koko lopun ikää, ja tallessa asunnossa, jossa kolmas sukupolvi hänen perhettään on varttumassa kukoistukseen. Samaa toposta on rehtorin muotokuva, oululaisen ikämiehen, joka piti kohottavan puhuttelun teinille Koskenniemi tämän pienen isänmaallisen runoluoman kuultuaan. Koskettava, mutta synkän varjoinen muistutus kuin vain Norman Batesin mäkituvasta.

Alkuperäisteosten kansikuvia Häikiö näyttää kiitettävästi, ja ne tulevat kertoneeksi senkin surullisen asian kuinka suuri oli maailma ennen vuoden 1918 tapahtumia. Kyllä tekijät näissä pehmeämuotoisissa ja upottavissa kaipuissa olisivat ansainneet tulla mainituiksi. Aikuiskauden kannet taisivat sisältää usein kultavärejä, jotka nyt eivät toistu, ja se mikä oli ajateltu eleganssiksi, viileäksi linjavuudeksi onkin muuttunut kolkon opintomausoleumin alttariksi ikävälle. Näin on opetteleminen kaipaamaan ikävää.

Kuviin on panostettu, ja monet otokset ovat mainiot. Mutta tunnelmallinen ikkunanäkymä Rikhardinkadulta, ikkunasta etelään askarruttaa ja raivostuttaa: siellähän möllöää Stockmannin torni, rakennettu vasta 1930. Silloinhan opiskelijaboksit olivat menneisyyttä, Atriumiksi kutsuttu kiinteistö Turun nykyisellä Yliopistonkadulla jo koko Koskenniemen loppusijoituspaikkana. Mutta ei se mitään, verrattuna sävelmäluettelon ja viitteistön väliin somasti kuvattuun Eurooppaan, josta näemme, missä Koskenniemen elämän, kirjoituksen tärkeimmät kaupungit sijaitsevat.

Idea on soma, Eurooppa outo. Kuva on otettu sillä täsmällisellä hetkellä kun Tšekkoslovakia on vielä koossa, samoin jo Saksa, Ukraina ja Valko-Venäjä itsenäisiä sekä balttiset tasavallat, mutta Makedonia ja Kosovo eivät. Lisäksi Italia näyttäisi hankkineen maakunnakseen hyvin ansaitsemansa Slovenian alueen, ja Unkari kaapanneen ei ainoastaan entistä Itävaltaa vaan myös kuljettaneen Wienin satoja kilometrejä Mustanmeren suuntaan. En tiedä, mutta mieluummin katselisin sitä Eurooppaa, jossa kömpelöt keisarikunnat asuivat Wieniä, Berliiniä, Pietaria ja niiden väliin ei jäänyt ketään. Niinhän Koskenniemikin kolmekymmentä vuotta katseli.

Kirjat ovat kauniit, ja niitä on ollut ilo käsitellä. Kun ensiosan kanneksi on uskallettu valita Eeva, ikinaisellisuus, ennen luomista, niin jälkiosaankin olisi voinut uskaltaa ajatella taideluoman, kuten pienellä sivuille painetun Muusat, kolmimetrinen pronssi, johon traagisen runollisesti synnyinvuodeksi on merkitty kaksikymmentä vuotta liian aikainen hetki.

Koti, uskonto ja isänmaa

Koskenniemi eli elämän, josta syntyy kirjailija. Tämän hän suoritti normaalilla ja yllättävällä tavalla: hän kirjoitti. Minkä lukemiseltaan ehti. Paljon muuta hän ei sitten ehtinyt, eikä aivan mitään kun ei olisi kuulunut osana, oksana tai jatkeena tähän.

Paljon puhetta herättävä yhteiskunta ja politiikkakin olivat hänen titaanikatseelleen vain kuin kirjallisuuden pistokas, jatke, kerrottu kukinto omituisin aattein. Yhtä huomattava on todistettavasti menestyksekäs nelikymmenvuotinen avioliitto. Naurettavien jälkipolvien valhepropaganda (mieleen tulevat Pekka Lounelan ja Ville Revon muistelmakirjat, joitten juoruaines sitten on kiertynyt faktumeiksi tutkimuksellisiin teoksiin) jätti hänestä virheellisen muiston. Aatteeltaan hän oli kodittomuuden, avaruudellisuuden yksinäisyyden ja ateistisen autiuden laulelija, joka tuhansin pakinoin piti ikkunoita auki maailmankirjallisuuden saapua ja seurasi iäkkäänä ja raihnaistuvanakin eurooppalaisia uutuuksia alkukielellä, kuin enää harva tuolloin, tahi enää.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto