Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Muodonmuutoksia harmaassa maailmassa

Virpi Alanen, 11.1.2012
Mehis Heinsaar: Epätavallinen ja uhkaava luonto 152 s., Absurdia 2011 Kääntäjä(t): Hannu Oittinen

Virolainen kirjailija Mehis Heinsaar (s. 1973) yhdistelee luonnon monimuotoisen runsauden ja ihmisyyden ankeanharmaan arkisuuden vinksahtaneeksi kudelmaksi, jossa samantapaiset äkillisen muodonmuutoksen, vieraantumisen tai seksuaalisen heräämisen kuviot toistuvat tarinasta toiseen.

Kirjan nimi Epätavallinen ja uhkaava luonto (Ebatavaline ja ähvardav loodus) on laina venäläisen Aleksander Muranovin kirjasta, joka käsittelee poikkeuksellisia luonnonilmiöitä. Heinsaar valjastaa tarinoissaan ihmiset toimimaan poikkeuksellisen luonnonilmiön tavoin: henkilöt ajautuvat hetkessä tilanteesta toiseen ja ikään kuin nyrjähtävät osaksi outoa, surrealistissävyistä luonnonvoimien ryöpsähdystä keskellä tavallista elämäänsä.

Luonnonkasvit ja eläimet ovat oleellinen osa Heinsaaren Viroon sijoittuvien tarinoiden ympäristöä, mutta hänen luontokuvansa tuppaavat monin paikoin jäämään melko pinnallisiksi ja luettelomaisiksi.

Itämerenharmain silmin

Useissa tarinoissa korostetaan banaalinkaunista arkinäkymää, joka sitten äkisti muuttuu joksikin muuksi. Ihmisyys on haikeanharmaata kuin Roy Anderssonin elokuvassa Toisen kerroksen lauluja. Pienuus ja suuruus vuorottelevat, ihminen on häkeltynyt ja kaipaa rakkautta.

Hermannin ajattelemat ajatukset ovat auvoisimmillaan vaaleanharmaita, apeimmillaan tummanharmaita. Miehen ulkonäkökin näyttää samalta. Hän ei ole kaunis eikä ruma, hänellä on alkava kalju sekä itämerenharmaat silmät. Ja hän rakastaa maailmaa, vaimoaan ja lastaan harmaana kuin lampaanvilla.”

Liian helpot muodonmuutokset

Metamorfoositarinat ovat kautta tarinankertomisen historian kiehtoneet ihmisiä. Ihmisen muuttuminen eläimen kaltaiseksi on siivittänyt mielikuvitusta kaikkien taiteiden alueilla, sillä muodonmuutos on tapahtumana raju, uhkaava, hätkähdyttävä. Heinsaaren kirjassa tämä hätkähdyttävyys uhkaa vesittyä, koska muodonmuutoksesta on tullut hänen tarinoissaan tapahtumaketjun normi.

Epätavallinen ja uhkaava luonto koostuu kahdestakymmenestäkahdeksasta lyhyestä tarinasta, joiden pituus vaihtelee vajaan sivun proosapalasen mitasta muutamaan sivuun. Heinsaar on rakentanut lähes jokaisen tarinansa muodonmuutoskäänteen varaan, ja korostaa näin luonnonvoimien alituista maagista odottamattomuutta. Hän tekee sen näppärästi, mutta ikävä kyllä teoksen kokonaisuudessa muodonmuutokset käyvät jo hiukan itsestään selviksi ja pitkästyttäviksi.

Muodonmuutoksilla leikittelystä tulee kirjassa kepeähkö joka paikan ratkaisu. Mutta yksittäisinä tapauksina eräät muodonmuutosvariantit ovat kyllä varsin kekseliäitä: on muun muassa kolmeksi professoriksi jakautuva säveltäjä Kuidar Sink, puun sisältä kasvanut punapäinen kitaransoittaja Olav, joka muuttuu lopussa ketuksi, tai esimerkiksi teologi, jonka silmistä alkaa versoa orjantappuraa. Tarinoissa on häivähdyksiä virolaisesta kansanperinteestä, ja kerronnassa mielestäni myös venäläisen proosan gogolilaisia ja dostojevskilaisia piirteitä.

Absurdin huumorin pilkahduksia

Heinsaaren omintakeinen ilon- ja surunsekainen, nopealiikkeinen huumori on parhaimmillaan esimerkiksi tarinassa, jossa kaikennähnyt kaunotar kokee odottamatonta lemmenkiihkoa näkymättömän miehen kanssa, mutta hylkää miehen heti kun tämä muuttuu näkyväksi.

Heinsaaren teksteissä on hykerryttäviä, eleettömyydellään kujeilevia lakonisia hetkiä.

Priit Pärnin laatimassa kuvituksessa esiintyvät rujot, isorintaiset naiset sopivat Heinsaaren seksuaalisuusteemaan hyvin. Tarinoiden lemmenkohtaukset noudattavat toistuvaa kaavaa: mies elää harmaata elämäänsä, kohtaa yllättäen kiihkeän naisen, ja välähdyksenomaisen seksituokion jälkeen päädytään häkeltyneinä takaisin surusävyisen latteaan arkeen. Ihmisen elämä on rikkonaista ja sattumanvaraista, satunnaisen eläimellisyyden varassa olevaa.

Toisinaan Heinsaaren teksteissä on hykerryttäviä, eleettömyydellään kujeilevia lakonisia hetkiä, joissa surullinen pysähtyneisyys korostuu hienostuneen hupaisasti:

Miehellä on ikävä, mutta hän on tottunut siihen. Silloin aukiolle ilmestyy koira. Koira on matala, mutta pitkä. Mies ei ole koskaan aikaisemmin nähnyt yhtä pitkää koiraa.

”Onpas siinä pitkä koira”, mies ajattelee.

Mies raapii leukaansa ja katsoo koiraa. Koira seisoo kyljittäin mieheen ja läähättää.

”Sen voisi mitata”, mies ajattelee.”

Suomessa samantyylistä humoristista apeutta on ollut esimerkiksi Markus Kajon lyhytproosassa. Huumorista huolimatta Heinsaaren tarinoiden pohjavire on melankolinen. Onnellisia loppuja ei ole, ihmiselo on osa kaoottista, vain ohikiitäviä ilonhetkiä sisältävää luonnon kiertokulkua. Inhimillisen olemassaolon turhuus mystifioituu tarinoissa omaksi jännittäväksi maailmakseen. Ihmisyyden ytimessä on tyhjyys ja tarpeettomuus, mikä toisaalta osoittautuu eräänlaiseksi valaistumisen kokemukseksi:

Kunhan istuksi hämärässä keittiössä juoden kylmää teetä, silmät leiskuen kuin kummituksella. Ja ajatus siitä, ettei häntä tässä maailmassa tarvitse tasan kukaan, ettei häntä lähestulkoon ole edes olemassa, nostatti hänen kasvoilleen arvoituksellisen hymyn.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto