Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Hyvää perustietoa uskomusolennoista

Virpi Alanen, 21.4.2012
Merja Leppälahti: Vahvaa väkeä 175 s., Finn Lectura 2012

Folkloristiikan tutkija Merja Leppälahti on kirjoittanut yleistajuisen tietokirjan suomalaisten uskomustarinoiden olennoista ja niiden yhteyksistä fantasiaan ja nykykirjallisuuteen. Vahvaa väkeä sopii perustietolähteeksi kansanperinteen olennoista kiinnostuneelle, myös – ja mielestäni etenkin – nuorelle lukijalle, mutta antaa myös kosolti vinkkejä niille, jotka haluavat lähteä syventämään tietämystään. Leppälahti valottaa teoksessa vaivihkaa myös tutkijan maailmaa ja aineistojen arkistoinnin työvälineistöä olematta kuitenkaan tylsä.

Teoksessa käydään läpi suomalaisten uskomustarinoiden olentoja sekä fantasiaolentoja, joilla on yhteys suomalais-karjalaisen kansanperinteen uskomusolentoihin. Luvut on järjestetty erilaisten olentopääryhmien perusteella: haltioiden, jättiläisten, peikkojen, maahisten, elävien kuolleiden, pirun, kuoleman, ihmissusien ja lohikäärmeiden mukaan nimettyjen osioiden alla on kuitenkin paljon esimerkkejä myös hieman vähemmän tunnetuista uskomusolennoista. Esimerkiksi ”lintukotolaiset, jotka asuivat maailman ääressä, paikassa, jossa taivas kaartuu hyvin matalalle lähelle maata”, tai vaikkapa lasturantteen väki, staalo, Rättäkitti, vaihdokkaat, kufittaret, kirkonväki, kotonakulkijat, ihtiriekot ja liekkiöt.

Tietokirjaksi teoksen tyyli on rento, rauhallisen kertova. Lukuja ei ole välttämätöntä lukea järjestyksessä, vaan lukija voi hypätä suoraan häntä kiinnostavaa olentoa käsittelevään kohtaan. Teini-ikäisenä olisinkin varmasti lukenut kirjan juuri siten, ”olentoja ahmien”.

Populaarikulttuurin globalisoimien fantasiaolentojen paljouden keskellä kirja tarjoaa tärkeää tietoa kotimaisista olennoista. Teoksen alussa Leppälahti selittää lyhyesti ja yleiskatsauksenomaisesti perustiedot spekulatiivisen fiktion lajeista ja suuntauksista (taidesatu, fantasiakirjallisuus, kauhukirjallisuus, tieteiskirjallisuus, maaginen realismi, absurdismi, surrealismi…).

Varhaisesta kotimaisesta fantasiasta nykykirjallisuuteen

Leppälahti esittelee varhaista kotimaista fantasiaa muiden muassa Aili Somersalon, Anni Swanin, Mika Waltarin ja Aino Kallaksen tuotannoissa ja rakentaa jatkumoa kansanperinteestä nykykirjallisuuteen esimerkiksi Johanna Sinisalon ja Päivi Alasalmen teoksissa esiintyvien olentojen kautta.

Kirjasta on haluttu tehdä ilman etukäteistietoutta ymmärrettävä, minkä Leppälahti mainitsee jo johdannossakin. Paikoin tyyli tuntuu jopa liiankin yleistajuistetulta, pelkistetyn toteavalta, luettelevalta – pieni filosofinen tai historiallinen lisäpohdinta olentojen ominaisuuksista ei varmaankaan olisi tehnyt kirjasta liian vaikeaa.

Missä ovat viittaukset muihin taiteisiin?

Kansanperinteen linkittäminen nykyfantasiaan ei onnistu aivan kitkatta. Viittaukset populaarikirjallisuuteen kuten J. K. Rowlingin Harry Potteriin tuntuvat paikoin hiukan irrallisilta, kun teoksen pääpaino kuitenkin on suomalaisessa kansanperinteessä ja sen vaikutuksissa. Tekijä tuntuu myös uskovan, että nykykirjallisuus on saanut taiteelliset vaikutteensa pelkästään edeltävästä kirjallisuudesta. Toisin sanoen aiheen rajaus on pidetty kirjallisuudessa turhankin tarkasti.

Missä ovat viittaukset muihin taiteisiin? Elokuvaa sivutaan äärimmäisen niukasti. Esimerkiksi ihmissusielokuvat jätetään lähes huomiotta, vaikka ne ovat elävänä populaarikulttuurina merkittävästi ylläpitäneet ja muokanneet käsitystä ihmissusiolennoista.Myös kuvataideviittauksia olisi aivan hyvin voinut olla mukana, vaikkapa Hugo Simbergin kuolemahahmoon ja muihin ”yhteiseen muistiin” vakiintuneisiin hahmoihin.

Kirjan paras anti on kansanperinteen uskomusolentojen esittelyssä. Usein jo pelkkä olentonimistö lyhyine luonnehdintoineen on antoisaa luettavaa: ”Pieniä, vainajiin liittyviä olentoja on nimitetty myös kööpeleiksi, hittusiksi, liikaväeksi tai liikulaisiksi, päättömiksi, tyhjiksi tai tyhjäläisiksi taikka pikku-ukoiksi”.

Leppälahti nostaa esiin kiinnostavia yksityiskohtia suomalaisen kansanperinteentutkimuksen historiasta, esimerkiksi Christfrid Gananderin keijukaiskuvauksen vuodelta 1789, jossa Ganander on kertonut kejjusilla eli kejjungaisilla viitattavan kalmanhajuisiin olentoihin, jotka ”hyvällä mielikuvituksella tai paloviinan vaikutuksesta voi nähdä hautausmailla tai ruumissaatoissa lumihiutaleiden, pikkulasten nukkien tai tulijuovien muotoisina”.

Tällaiset värikkäät anekdootit ovat omiaan lisäämään kiinnostusta kansanperinnetietoa kohtaan ja osoittamaan, ettei sen tutkimus todellakaan ole tylsää tai turhaa puuhaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto