Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Runo on asia: antologia herättää ajatuksia kääntämisestä ja kulttuureista

Pekka Toikka, 8.10.2003
Merja Virolainen: Toisen sanoin: suomalais-saksalainen runoantologia / Mit den Worten des Anderen: finnisch-deutsche Lyrikanthologie s., Like 2003

Merja Virolaisen toimittaman suomalais-saksalaisen runoantologian Toisen sanoin tietää ansaitsevan suuremman yleisön kuin sen pelkää saavan. Fiksu kirja esittelee kompaktisti neljä saksalaista ja neljä suomalaista runoilijaa, kourallisen kunkin runoja. Runojen ohella teoksessa on tärkeää myös se, mikä on niiden välissä. Se, mikä herättää ajatuksia kääntämisestä, kulttuurikosketuksista ja runon luonteesta.

Antologian taustalla on Suomessa ja Saksassa pidetyt työpajat, joissa molemman maan runoilijat tulkitsivat toisenkielisten tekstejä raakakäännösten pohjalta, alunperin simultaanitulkin välityksellä. Kokoelman käytännönläheinen tausta näkyy tietynlaisena keskenoloisuutena, joka ei ole keskeneräisyyttä. Lähes kaikki kääntävät kaikkien muiden tekstejä, mikä tuo teokseen elävyyttä ja notkeutta. Tätä tukee mainiosti alkutekstin ja käännöksen esittäminen rinnakkain. Rinnakkaisuus auttaa lukijaa muistamaan, ettei käännös ole alkuteksti, vaan jonkin ihmisen tekemä tulkinta. Vähänkin saksaa (suomea) taitavalle iloa on siitä, että voi vertailla myös eri kääntäjien tulkintoja saman runoilijan teksteistä.

Kahdella kielellä kirjoitettujen runojen asettaminen rinnakkain saa aikaan mielenkiintoisen vaikutelman. Runot alkavat jutella keskenään, yli kieli- ja kulttuurirajojen. Etuna voi pitää myös sitä, että tarjolla on vain muutama runo kultakin kirjoittajalta, sillä yleensä jo muutamassa runossa näkee sen kirjoittajasta olennaisen. Jos oletetaan valittujen runojen olevan edustavia, ei tarvitse lukea kirjoittajan koko tuotantoa havaitakseen, onko vai ei runoilijan kirjoituksessa tyyli, rytmi, oma ääni, millä tapaa ja kuinka taitavasti hän käyttää instrumenttiaan, puhutteleeko teksti ja millä tasolla, synnyttävätkö paperille painetut merkit oman maailman, ja niin edelleen. On huvittavaa, että tämän teoksen arvostelijasta osa kotimaisistakin kirjoittajista tuntui muutaman runon perusteella läheisemmältä kuin kokonaan luetun kokoelman.

Antologian kirjoittajista mieleeni jäi erityisesti iältään varttunein kirjoittaja Elke Erb. Hän luo lapsuutta kuvaavissa runoissaan uskottavan, suorastaan fenomenologisen tarkan kuvan muistin ja muistamisen illuusioista: ”Järjestän entiset tienoot ennalleen, / kuin vielä olemassa olevat muodot (pelto, niitty, / talo) olisivat säilyneet alkunsa täydessä merkityksessä”. Tai katso Olli Heikkosen Jakutian aurinko -kokoelmasta poimittuja runoja. Joissain Heikkosen lohkaisuissa olisi klassikon aineksia yhdistyneellä Saksanmaallakin. Niitä saksaksi lukiessa palelee kuin Siperiassa, lumi kirskuu, elämän paksu malto pakottaa hampaissa. Outoa onomatopoeettista sukulaisuutta syntyy esimerkiksi hampaiden kirskuessa saksaksi: ”Irsk. Ääni ratapihan yllä / kuin hampaiden kirskunta.” ”Irsk. Das Geräusch vom Rangierbahnhof – / ein Zähneknirschen.”

Fenkolista ja melonista

Yleisemminkin antologian kiinnostavimpien kirjoittajien kiinnostavuuden mittarina tuntuu olevan harkittu etäisyys ’minulla on sanottavaa koska minä olen sisimmästäni niin herkkä ja runollinen’ -asenteesta. Kirjoittava minä on pikemminkin epäsentimentaalinen paikka, jonka kautta asiat näyttäytyvät, joita tutkitaan itsen ja kirjoittamisen kautta. Toisaalta taas esimerkiksi Timo Lappalainen kirjoittaa hyvin omansamakuista runoa, joissa muotoratkaisut tuntuvat nousevan suoraan kirjoittajan tavasta hahmottaa maailmaa.

Kylmästi maaotteluhengessä arvioituna kulttuurivaihto on kuitenkin ollut Suomelle eduksi. Kaikki saksaksi kirjoittavat tuntuvat muutaman esimerkin perusteella kirjoittavan hyvin omaäänistä runoa. Runon outo maailma syntyy vaikka sotamuseossa kuten Kathrin Schmidtin, tai herkkusienistä, fenkolista ja melonista kuten Jan Wagnerin runoissa. Ulrike Draesner kirjoittaa epäsentimentaalista, muttei epärunollista tekstiä keskenmenosta. Henkilökohtaisuus syntyy etäännytyksen ja henkilökohtaisuuden ristiriidasta, hieman samaan sävyyn kuin Jyrki Kiiskisen auto-onnettomuuskirjassa.

Teos on olevinaan kaksikielinen laitos, mutta se ei oikein asetu näihin rajoihin. Runoilijat ovat kääntäjinä ikään kuin antaneet äidinkielensä toisen käyttöön, toisinsanoneet toisella kielellä. Saksankieliset runoilijat saksantavat suomea osaamatta. He joutuvat myös täydentämään työtään kulttuurisidonnaisten ilmausten selityksillä, mikä muuttaa poljentoa, mutkistaa sanontaa. Omituisella ja osin selittämättömällä tilannetta tasoittanee se, että kääntäjinä suomalaiset ovat kokemattomampia, Jukka Koskelaista lukuun ottamatta. Käännöstulosten osalta näyttää tämänkin antologian jälkeen pätevän se kirjallisuuden hearsay, ettei hyvä kirjailija ole aina hyvä kääntäjä, tai päinvastoin. Joissain suomennetuissa runoissa saksan syntaksi paistaa liiankin selkeästi.

Ajatukseltaan suuri Toisen sanoin -teos nostaa esiin tärkeitä asioita. Vaikka saksan taito olisikin päässyt hieman ruostumaan, vähemmälläkin taidolla huomaa ymmärtävänsä toisen sanoja tämän omalla kielellä. Useamminkin lukija pitäisi pystyä vertaamaan kääntäjän valintoja alkuperäiseen, sillä runot todellakin on kirjoitettu jollakin kielellä, eivätkä sanat ja merkitykset automaattisesti ole siirtyneet suomen kieleen.

Silti jokaista Toisen sanoin -teokseen kirjoitettua ja käännettyä runoa yhdistävää runous, se että runossa rakennetaan maailma, jossa runo on asia, josta runo puhuu. Mediaseksikkyydeltään vaatimaton Toisen sanoin pyrkii luomaan siltaa yli Itämeren ja yli kielien. Minusta silta näyttää hieman viettävän Keski-Eurooppaan päin, sillä saksalaiset kirjoittajakollegat tuntuvat joukkueena edustavan tiiviimpää ilmaisua ja mietitympää näkökulmaa. Vai näyttääkö ruoho vain vihreämmältä aidan takana?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto