Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Eteenpäin, hyvä ystävä

Markku Kaskela, 21.1.2013
Merja Virolainen: Valloittaja 72 s., Tammi 2012

Olkoon tälle runokokoelmalle avainsana avain. Ei kuitenkaan niin, että lukisimme Merja Virolaisen kirjoittavan Valloittaja -kokoelmassaan yks yhteen omasta elämästään, vaan niin kuin aikuinen, järkevä ihminen tekee: oma eletty ja vielä se elämätönkin ovat kaikki kaunokirjallisuudessa materiaalia. Ja, ennen kaikkea, mikä kirjoitetusta tekee kaunokirjallisuutta, on perspektiivi ja sen hallitseminen; ne molemmat ovat kirjoittajan eräitä tärkeimpiä työkaluja.

Mikäli nimittäin haluaa, että sanottu menee jakeluun.

Ja vielä, kun avain on kerran otettu metaforaksi, olkoon se sitä sitten. Avain kiertyy lukossa. Avain on ajattelu, mielipide, välitetty tunnelma, tarina. Lukko on ympäristö, seutu, muut ihmiset, luonto, se missä elämme. Eteenpäin, hyvä ystävä.

Lukko on auennut. Mitä näet ympärilläsi? Avautuu kieleke kielekkeeltä, lehti lehdeltä. Tarvittiin perspektiivi, löydettiin perspektiivi. Se valtasi, se valaisi. Nyt luetaan ympäristöä näin. Ympäristö lukee minua.

Timotei heristää tähkäsormea

Sillä nimittäin näin se tässä kokoelmassa on, jo ensirunosta lähtien. Ollaan la belle époque’n maailmassa, ollaan puutarhassa. Tarjoilijan rusettiperhonen, mansettinappien kuoriaiset, liinan damastijäkälä. Tovia myöhemmin samantapainen tapahtuu toisinpäin. Timotei heristää tähkäsormea, kyläkellukka pudistaa päätä.

Kyllä, Virolainen puhuu rakkaudesta, rakastetusta, siitä kun tämä luo katseen häneen ja aavistushuikaisu lävistää.  Ja tietenkin, kun rakkaudesta puhutaan, tavataan vastamäet, petturuudet, jänistämiset, hannailut isojen päätösten edessä, rohkaistumiset, silmittömyydet. Ja ollaan sitten taas fiksuja, järkeviä mukamas, jätetään ainainen ikävä, kohdataan surumammutit: halla kahlaa heinän sekaan.

Luonto, luonto. Oppiiko ihminen luonnostaan? Varsinkaan rakkauden poluilla?

Myönnetään, jotakuta varmasti näin vahvojen kielikuvien käyttö puuduttaa, kokemusta on liiaksi. Mutta tämä on kirjailijan valinta, hän haluaa sanoa asiansa näin, tämä on hänen avaimensa lukkoon. Tunnustan olevani itse hieman vähemmän lauseen ystävä, mutta luen mukisematta näitäkin rivejä; löydän niistä kenties jotain, mikä saa napisevan makuni hämmentymään, epäilemään.

Ja silloinhan kirjallisuuden eräs primääri on saavutettu.

Tyrsky

Korostan: kokoelman runot on kirjoittanut ihminen, kirjailija. Kokeva, tunteva yksilö. Hän on suodattanut sisäiset tuntemuksensa näiksi sanoiksi, lauseiksi ja riveiksi, hän ei ole kopsannut niitä joistain rikkisydämisten pulinaboxeista. Kannatan tämmöistä kirjoitustapaa, hyvään lukukokemukseen ei ole oikotietä. Nämä rivit eivät ole sosiaalipornoa.

Toisin sanoen ei ole vänkää olla rikkisydäminen. Hyvässä kirjallisuudessa voi olla oireita bulimiasta, mutta se ei saa olla sitä yksin – tai sitten se ei ole kirjallisuutta ollenkaan.

Hyvässä kirjallisuudessa voi olla oireita bulimiasta, mutta se ei saa olla sitä yksin.

Ennen kaikkea kokoelman rivit kertovat kirjailijan ahkeruudesta, siitä että työhön, aiheeseen on paneuduttu, etsitty, tongittu ja löydetty. Kenties työstämisen aikana on menty metsäänkin, mutta ne ovat olleet tarvittavia askelia, semmoiset lukee lopputuloksessa vaikka sitten kajastuksina, seinäntakaisina, lausumattomina, ymmärrettyinä.

Valloittajan loppuun kirjailija Virolainen on kirjoittanut jälkisanat, joissa hän käy läpi teoksen syntyvaiheita, kartoittaa ajankohdat ja matkat, joita hän on tehnyt mielikirjailijoidensa, oppaidensa kotikonnuille. Ja joilta hän on löytänyt oivaltavia yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Luen jälkisanoja esseenä, jälkisanat olisivat voineet ilmestyä tykkänään vaikka eri kirjassa, omana osionaan, kertomuksena tutkimuksesta, siitä kun löytyi avain, perspektiivi, näkökulma, klangi ja tyyli.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto