Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Luodusta kohti luojaa

Vesa Rantama, 10.2.2015
Mestari Eckhart: Mestari Eckhart: Jumalallisen lohdutuksen kirja 93 s., niin & näin 2014 Kääntäjä(t): Kai Pihlajamaa

On monia syitä lukea Mestari Eckhartia (1260-1328) tänään, 700 vuotta hänen julkisen uransa jälkeen. Hän on uusplatonilaisen filosofian klassikko, tärkeä dominikaanisen suuntauksen mystikko ja kristillisen teologian kehittäjä, joka aikanaan piti hallussaan arvostettua Sorbonnen yliopiston magisterin pestiä. Paavi-instituution ollessa evakossa Avignonissa paavi Johannes XXII, sama, joka kanonisoi toisen dominikaani-magisterin Tuomas Akvinolaisen, tuomitsi monet hänen kirjoituksensa kerettiläisiksi ja julisti oikeudenkäynnin häntä vastaan. Eckhart kuoli ennen kuin päätöstä ehdittiin julistaa, joten itse henkilöä ei ole auktoriteetti tuominnut, mutta kaksikymmentäkahdeksan hänen kirjoitustaan kyllä. Liikkeissään tunnetusti hidas katolinen kirkko ei ole vieläkään ottanut selvää kantaa Eckhartin näkemyksien oikeellisuuteen, vaikka ainakin paavi Johannes Paavali II häntä puheissaan siteerasikin.

Eckhartista tuli saksalaisten idealistien ja teosofien myötävaikutuksella yksi modernin hengellisyyden sankareista.

Epämääräinen institutionaalinen asema on varmasti toiminut Eckhartin hyväksi viimeistään 1800-luvulta lähtien, kun vuosisadoiksi miltei unohdetun ajattelijan maine alkoi elpyä. Hänestä oli helppo tehdä aikansa epäsovinnainen kapinallinen, jollaiset tunnetusti kiehtovat romantikkoja. Eckhartista tuli saksalaisten idealistien ja teosofien myötävaikutuksella yksi modernin hengellisyyden sankareista, jonka ajatuksista keskustellaan yleisesti etsittäessä yhteisiä piirteitä lännen ja idän traditioiden välillä. Tämä on se konteksti, jossa nykylukija useimmin Eckhartista kiinnostuu, ja joka osaltaan selittää hänen ajattelunsa elävyyden ohi pölyisen dogmatiikan.

Niissä puitteissa, joissa virallinen kolminaisuusoppi antaa myöten, Eckhart korostaa Jumalan perimmäistä ykseyttä tuntemamme luodun maailman tuolla puolen. Ihmisen perimmäinen onni ja ilo löytyy riippumattomuudesta, kun hän lakkaa takertumasta luotuun ja samalla tyhjenee täyttyäkseen Jumalasta. Eckhartin on siis helppo ajatella olevan samoilla jäljillä kuin buddhalaisten meditaatioharjoitusten, etenkin kun hän korostaa henkilökohtaista kokemusta Jumalasta yli opillisten seikkojen. Vaikka onkin yksinkertaistus väittää, että idän ja lännen perinteet voisi yhdistää vain käsitteitä muuttamalla, niin Eckhartin kirjoituksilla on kiistatta kyky ylittää joitain vakiintuneita rajoja.

Kertonee Eckhartin perinnön moniselitteisyydestä, että edellinen Kai Pihlajamaan kääntämä valikoima Sielun syvyys (2009) julkaistiin Basam Booksin elämätaito-oppaista tunnetussa Viisas Elämä -sarjassa, kun taas nyt käsillä oleva kahden traktaatin ja yhden saarnan valikoima ilmestyy niin&näin -kirjoissa Heideggerin, Wittgensteinin ja Foucaultin seurana. Tiiviin, helppotajuisen ja kauniisti muotoillun sisältönsä vuoksi uutta valikoimaa on tosin edellistäkin helpompi suositella sisäistä virkistystä ja oivallusta etsiville. Valtaosan ohuesta niteestä täyttävä nimiteksti kuuluu ikiaikaiseen lohdutuskirjallisuuden traditioon ja on kirjoitettu yleiseen opettavaiseen sävyyn, vaikka alun perin onkin omistettu tietylle henkilölle, paljon menetyksiä kokeneelle Unkarin kuningatar Agnesille (ks. Saatesanat, s. 8). Kaikki teoksen osat kuuluvat Eckhartin saksankieliseen tuotantoon, joka erotuksena oppineemmista latinankielisestä teoksista oli laadittu laajemman lukijakunnan käyttöön, elämänohjeiksi ja inspiraatioksi.

Vaikeuksien kautta ikuiseen rauhaan

Jumalallisen lohdutuksen kirja ottaa vaativaksi tehtäväkseen perustella, miksi vaikeudet ja kärsimykset eivät ole meille vahingollisia, kuten arkielämässä yleensä vaikuttaa, vaan päinvastoin sielullisen elämämme kannalta olennaisia. Kärsimys opettaa meitä luopumaan maallisesta ja luodusta, sillä se johtuu juuri sellaiseen takertumisesta: ”Katoavaisten asioiden aiheuttama kärsimys kertoo, että sydämeni ja mieleni on vielä kiintynyt niihin. Silloin en rakasta Jumalaa koko sydämestäni enkä kaikkea sitä, mitä Jumala haluaa minun rakastavan kanssaan. En lainkaan ihmettele, että Jumala sallii kärsimyksen, joka minulle tuolloin koituu hyvästä syystä.” (s. 25) Eckhartin mukaan on karkeaa ajatella, että hyvien ihmisten kärsimys ei olisi oikeutettua, tai että se todistaisi heidän kätketyistä synneistään. ”Jos (…) ihminen on hyvä, kärsiminen ei ole tuskaa eikä epäonnea vaan suuri autuuden ja onnen aihe.” (s. 55) Maallisten asioiden menettäminen saa ihmisen katsomaan oikeaan suuntaan, kohti ikuista.

Jumalallisen lohdutuksen kirjan lukijalta ei välttämättä edellytetä Eckhartin filosofian tai muunkaan kristillisen tai keskiaikaisen ajattelun tuntemusta. Teoksen tarkoitus ei ole käsitteellisten erottelujen teko sinänsä, vaikka viime kädessä Platonin ideaopista periytyvä ikuisen ja katoavan ero vaikuttaa olennaisesti kaikkeen sen sisältöön. Erityisen kiinnostavaa on tarkkailla, miten luovasti Eckhart yhdistää ”pakanallisten” (maininta on pakollinen aina kun mainitaan Sokrates, Cicero, Seneca tai muu esikristillinen ajattelija) mestareiden ajatuksia Raamatun opetuksiin. Pyhän Augustinuksen ja itsensä Paavalin, näiden varttuneina uskoon kastettujen, aikansa sekulaarissa ajattelussa marinoitujen mestareiden, esimerkki on tässä tärkeä: käy hyvin ilmi, että ilman antiikin esikristillisiä ajattelijoita käsityksemme kristinuskon Jumalasta olisi käsitteellisesti alkeellinen. Vaatii suvereenia Raamatun tuntemusta, sellaista jota tänä päivänä tuskin kellään on, että onnistuu taivuttelemaan myös Vanhan testamentin äkkipikaisen ja vaikeasti karsinoitavan Jumalan uusplatonistiksi, kuten Eckhart vaikuttaa tekevän.

Ilman antiikin esikristillisiä ajattelijoita käsityksemme kristinuskon Jumalasta olisi käsitteellisesti alkeellinen.

Eckhartin tapa selittää Raamatun tekstejä oppinsa mukaisesti on paikoin myös huvittava, kun ainakin nykylukijalle mieleen tulee lähinnä kirjaimellinen merkitys: ”’Älkää siitä välittäkö, että olen tumma’, sanoo Laulujen laulu, ’sillä olenhan kaunis ja muodokas. Minut on vain aurinko värjännyt.’ (Laul l. 1:5-6). ’Aurinko’ tarkoittaa tässä maailmallista valoa, ja se tarkoittaa, että myös parhaimmat ja korkeimmat luodut asiat meissä värjäävät ja peittävät Jumalan kuvan.” (s. 69) Vaikka hänen ajattelunsa varmasti tarjoaa aineksia korostettuun synnintuntoon ja maallisten ilojen kitkerään tuomitsemiseen, on silmiinpistävää, että nämä piirteet puuttuvat Eckhartin kirjoituksista lähes kokonaan. Nimittäin luotuun takertumisesta itsestään seuraa synnintekijälle kärsimystä, oli hän ulkonaisesti miten menestynyt tahansa, eikä ylimääräistä moralisointia siis tarvita: ”Joka kylvää lihassa kuritonta rakkautta, niittää ikuista kuolemaa. Joka taas kylvää hengessä oikeaa rakkautta, niittää ikuisen elämän.” (s. 87) On huomattava, että kristinuskon perinteen äärimmäisen jyrkkä lihan ja hengen erottelu on yksi ongelmista pyrittäessä synkretistisesti yhdistelemään idän ja lännen hengellisiä oppeja. Eckhartille kyse ei kuitenkaan ole ruumiin kuolettamisesta tai kurittamisesta, vaan ruumis on yksinkertaisesti luotu ja katoava asia muiden joukossa, ja siihen takertuminen sotii korkeampaa tarkoitusta vastaan.

Varsinaista teodikeaa eli pahan ongelmaa Eckhart ei näissä teksteissään käsittele, vaan hänen esimerkkitapauksensa kärsimyksestä liittyvät lähinnä omaisuuden menettämiseen. Lähimmäksi tulevat Riippumaton sydän –saarnan pohdinnat siitä, miksi pyhä Äiti Maria itki ristin juurella tai miksi Kristus sanoi olevansa murheellinen elämänsä loppuun saakka. Eckhart jakaa perinteisen dualisminsa mukaan ihmisenkin kahtia, sisäiseen ja ulkoiseen ihmiseen – nämä olivat myös Kristuksella, jonka sisäinen puhdas riippumattomuus ei aina heijastunut ulkoisissa teoissa: ”Voimme verrata tätä tilannetta oveen, joka liikkuu saranassa edestakaisin. Ovi edustaa tässä asetelmassa ulkoista ja sarana sisäistä ihmistä. Oven liikkuessa edestakaisin sarana pysyy liikkumattomana paikallaan.” (s. 84) Eckhartin käyttämät metaforat ovat lähes poikkeuksetta juuri näin yksinkertaisia ja havainnollisia; on selvää, että hänen mielestään suurinkaan kurjuus, pahuus tai epäoikeudenmukaisuus ei vaurioita sisäistä ihmistä. Meidän on vain löydettävä hänet sisältämme.

Jumalallisen lohdutuksen kirjaa voi hyvin suositella aloituspaikaksi Eckhart-noviiseille, etenkin, jos tarkoituksena ei ole ensisijaisesti tutustua hänen filosofisen apparaattinsa hienouksiin. Teoksen sanoma on tuskin lainkaan vanhentunut kirjoitusajastaan, ja se toimii hyvänä vastapainona, suorastaan järjen äänenä, aikamme ylikuumenneilla elämäntaitomarkkinoilla, joissa tapana on lupailla lukijoille onnea, terveyttä ja menestystä. Eckhart ei lupaa mitään näistä, eikä kehota edes pyytämään mitään rukoillen: ”Riippumaton sydän ei kaipaa mitään, eikä sillä liioin ole mitään, mistä se haluaisi päästä eroon. Sen tähden se on tyhjä kaikesta rukoilusta, ja sen ainoa rukous on olla yhdenkaltainen Jumalan kanssa.” (s. 85)  Tässä tympeässä ”kriisissä” keskellä aikamme aineellista rikkautta tällaiset sanat solisevat korviin raikkaina kuin vuoripuro.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto