Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kauniin lumous

Arto Virtanen, 26.10.2011
Michael Cunningham: Illan tullen 301 s., Gummerus 2011 Kääntäjä(t): Laura Jänisniemi

Illan tullen on jo viides Michael Cunninghamilta suomennettu romaani. En ole häneltä aiemmin lukenut muuta kuin yksitoista vuotta sitten suomennetun Tunnit, enkä ole edes ollut kovin tietoinen näistä kolmessa välissä olevasta romaanista, mutta jo nyt arvelen tunnistavani Cunninghamin parista kolmesta sivusta hänen tekstiään. Läpimurtoteoksestaan Tunnit kirjailija sai Pulitzer-palkinnon ja romaanin pohjalta tehtiin laatuelokuva.

Illan tullen alkaa Manhattanilta Columbus Circlen tienoilta. Kun itse kävin elämäni ensimmäisen kerran New Yorkissa vuoden alussa, nuo Central Parkin eteläinen tai lounainen kolkka tuli minulle tutuksi. Kuljimme vaimoni kanssa siitä monet kerrat hakiessamme Lincoln Centerissä olevasta Whole Foodsista iltapalaa tai tullessamme Metropolitanista katsomasta La Boheméa. Saman kulman kautta kävelimme koleana talvipäivänä, kun olimme menossa katsomaan taloa nimeltä The Dakota, jossa John Lennon asui viimeiset vuotensa ja jossa Yoko Ono asuu kai vieläkin.

Minulle New York oli ensimmäinen elämää suurempi kaupunki, ja siksi olen valmis katsomaan televisiosta jopa sellaista kliseillä kuorrutettua roskaa kuin Blue Bloods –sarjaelokuva; New Yorkin suuria paradokseja on se, että samalla kun se elää kliseistään, se karistaa ne vaivattomasti harteiltaan ja jatkaa elämäänsä joka hetkessä yhtä täytenä.

Illan tullen on trendikäs, newyorkilaisuuttaan kiihkeästi hengittävä teos, joka tuntuu alkuun melkein yhtä pinnalliselta ja heppoiselta kuin Meryl Streepin tähdittämä Paholainen pukeutuu Pradaan –elokuva. Romaanin alussa istutaan taksissa matkalla kotiin ja liikenne on jumissa, koska auto on töytäissyt Broadwayn kulmassa kiesejä vetävää hevosta.

Hevonen on kuollut, he päättelevät pressun alla lepäävästä kumpareesta romuttuneen valkoisen Mercedeksen vieressä. Central Park Southin varrellahan on aina pitkä jono noita hevospelejä, jotka yrittävät houkutella turisteja leppoisalle kiertoajelulle. Joka tapauksessa taidegalleristi Peter Harris ja hänen kulttuurilehden päätoimittajana toimiva vaimonsa Rebecca pääsevät lopulta kotiin Central Parkin läpi kulkevaa 79th Streetiä pitkin ja Peter toteaa, että hevosonnettomuus oli liian mitätön asia, että siitä olisi mainittu paikallisuutisissa.

Peter ja Rebecca ovat keski-ikäinen kulttuurin kyllästämä pariskunta, jonka elämässä aika tuntuu pysähtyneen ennen vääjäämätöntä vanhuuteen siirtymistä. He käsittelevät todellisuuttaan hienostuneesti pinseteillä ja ovat sekä huolestuneita että pettyneitä tyttärestään Beasta, joka on valinnut akateemisen uran sijasta työpaikan ravintolan tarjoilijana.

Tytär on ainoa edes jossain määrin työväenluokan edustaja heidän menestyvässä ja sofistikoituneessa tuttavapiirissään. Ja sitten on Rebeccan pikkuveli Ethan, ”Mizzy” eli Vahinko, mistake, joka muuttaa heille joksikin aikaa asumaan ja tuo heidän hallittuun elämäntyyliinsä kihelmöintiä ja levottomuutta. Mizzy on tuhlaajapoika; kaunis, lahjakas, juureton ja kohtalokas nuorukainen, joka on vuoroin huumekoukussa, vuoroin sinnittelee kuivilla.

Tämä kirja on kokemus.

Alkuun romaani maistuu melko kuivakkaana polveilevalta taidehistorian ja estetiikan luennolta. Tuntuu kuin lukija kulkisi taidemuseon pitkää käytävää pitkin ja kirjailija esittelisi hänelle yhdellä sivulla Damien Hirstin hai-installaation – formaldehydialtaassa kelluvan nelimetrisen tiikerihain – ja pysähtyisi hetken kuluttua Rodinin Pronssikausiveistoksen ääreen: ”…täydellinen pronssiin valettu nuorukainen, täsmälleen luonnollisen kokoinen, sorja ja solakka, kädessään näkymätön keihäs.”

Kerronta valuu verkkaisena, henkevänä vulkaanisena laavana peittäen todellisuutta taideteoksia ja galleriatoimintaa koskevien huomioiden alle. Merkittävien taideteosten – Edouard Manet´n Olympian – kohdalle pysähdytään pitemmäksi aikaa, toisaalta jähmettyen kunnioituksesta sen harmonisen kauneuden edessä, toisaalta huomaten siinä armottomia merkkejä elämän raadollisuudesta ja katoavaisuudesta, kauneuden banaliteeteista.

Yllätettyään Mizzyn yöllä alastomana asuntonsa keittiöstä Peter näkee nuorukaisessa elävässä muodossa Rodinin veistoksen lumon. Mizzystä tulee hänelle pakkomielle. Hän näkee pojassa kaiken, mitä on elämässään menettänyt – nuorena kuolleen isoveljensä, vaimonsa nuoruudenaikaisen kukkeuden, tyttärensä sellaisena kuin tämä oli ennen vanhemmistaan etääntymistään. Lukija odottaa parin sadan sivun verran Peterin siirtymistä turvallisen heteroseksuaalisuuden piiristä homoseksualismin vaahtopäiseen aallokkoon, mutta Cunningham on aivan liian henkevä ja monisyinen kirjailija antautuakseen joko-tai-maailmojen kuvaamiseen.

Thomas Mannin Kuolemaa Venetsiassa oikein tyrkytetään romaanin intertekstinä, ja kun suudelma lopulta vaihdetaan, se on yksi viattomimpia, hetkellisimpiä ja intensiivisimpiä suudelmia, joihin kaunokirjallisuus on koskaan yltänyt. Vain Peterin ja Rebeccan keskustelu hämärässä makuuhuoneessa kirjan lopussa vetää sille suudelmalle vertoja.

Näin silkinhienoa proosaa ei enää kirjoita kuin joku kaikkein hienoimmista New Yorkin kirjailijoista. Ehkä jotain samantapaista tekee Andrei Makine Pariisissa. Ja Siri Hustvedtin ensimmäinen suomennos, Kaikki mitä rakastin, tuli lukiessa useampaankin kertaan mieleen.

Mutta sitten ajattelee, että Cunningham kulkee sellaista tietä, joka on täysin hänen omansa, ja jota ei oikeastaan edes ole: hän kulkee maanpinnan yläpuolella ja pilvenpiirtäjät kannattelevat häntä kainaloista. Tämä kirja on kokemus.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto