Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Menneisyys palaa kertosäkeinä

Joonas Säntti, 10.5.2008
Michael Ondaatje: Divisadero s., Otava 2008 Kääntäjä(t): Juhani Lindholm

Kanadalaisesta kirjallisuudesta puhuttaessa tulevat yleensä ensimmäisenä mieleen naiskirjailijat. Viime vuosina erityisesti Margaret Atwood, Alice Munro ja Carol Shields ovat keränneet laajan lukijakunnan proosatuotannolleen. Ei kuitenkaan pidä unohtaa, että Kanadasta on tullut muutama kelvollinen mieskynäilijäkin. Suomessa heistä tunnetuimpia lienevät jo edesmennyt Robertson Davies sekä Timothy Findley ja Michael Ondaatje.

Sri Lankassa syntyneeltä Ondaatjelta on suomennettu neljä romaania: tarinallisen jatkumon muodostavat historialliset romaanit Leijonan puvussa (In the Skin of a Lion, 1987, suom. 1996) ja Englantilainen potilas (The English Patient, 1992, suom. 1993), synnyinmaan sisällissotaan palaava Anilin varjo (Anil’s Ghost, 2000, suom. 2000) ja viime vuonna englanniksi julkaistu Divisadero. Sen on suomentanut tyylikkäästi Juhani Lindholm, joka on myös aiemmin ilmestyneitten Ondaatje-käännösten takana.

Kanadassa Ondaatje tunnetaan myös merkittävänä runoilijana. Siinä missä hänen romaaninsa ovat kieleltään runollisia, runot muistuttavat joskus äärimmilleen karsittuja proosakertomuksia. Divisadero voitti viime vuonna maan arvostetuimman kirjapalkinnon Governor General’s Awardin romaanien kategoriassa. Tämä oli Ondaatjelle jo viides palkintokerta. Palkinnoista kolme on tullut romaaneista ja kaksi runokokoelmista. Vertailun vuoksi: Munro on palkittu kolmasti, Atwood kahdesti. Kirjallisuuspalkinnot eivät tietenkään kerro totuutta ja koko kisailun mielekkyyden voi kyseenalaistaa, mutta ne kertovat paljon tekijän kotimaassaan nauttimasta arvostuksesta.

Romanttinen herra Ondaatje

Ondaatjella on mainetta postmodernistina ja oppineena kirjailijana, joka hakee teostensa muotoonkin virikkeitä modernista kuvataiteesta. Niinpä niistä puhutaankin usein kollaaseina tai montaaseina. Toiset lukevat Ondaatjen maagisen realismin edustajaksi. Hänen tyyliään tavataan luonnehtia sekä kuvalliseksi että aistilliseksi.

Minusta Ondaatje on myös sanan laajassa merkityksessä romanttinen kirjoittaja. Tämä näkyy sekä romaanien tunteellisuutta kaihtamattomassa kielessä että henkilöhahmoissa, jotka ovat yksinäisiä etsijöitä, maailmankiertäjiä ja levottomia ihmisiä. He kaipaavat toisaalle ja tuntevat olevansa vieraita omalle ajalleen. Heidän elämänsä syvin intensiteetti on kuitenkin toisen ihmisen kohtaamisessa, joko yllättävän ystävyyden tai romanttisen rakkauden kautta. Ondaatjen proosa on tunnelmaltaan hyvin vakavaa ja surumielistä. Sikäli kun postmodernismiin kuuluvat olennaisesti parodia ja ironisuus, hän ei totisesti ole romaanikirjailijana postmodernisti.

Divisaderon hahmotkin paljastuvat heti unelmoijiksi ja seikkailijoiksi. Anna haluaisi olla Pariisissa sillä viikolla, kun Colette kuoli: ”Sydämeni on täynnä hänenlaistensa ihmisten historiaa. Hän oli kirjailija ja sanoi kerran, että epävarmuus on hänen ainoa hyveensä.” Kasvattisisar Claire puolestaan hakee omaa tilaansa ratsastamalla päiväkausia yksinään vuoristossa. Tyttöjen yhteinen ihastus on orvoksi jäänyt Cooper, eri tavalla perheen ottolapsi hänkin. Coop lukee innoissaan kertomuksia kultarynnäköstä ja haaveilee omista seikkailuistaan sata vuotta liian myöhään.

Kolmikko kasvaa aikuisuuden kynnykselle pienellä syrjäisellä maatilalla 1960- ja 1970-luvun Kaliforniassa. Perheen äiti on kuollut synnytyksessä, isä on pidättyväinen, työteliäs ja tilanteestaan hämmentynyt mies. Oman onnensa varaan jätettyjen lasten välillä vallitsee vain osaksi puheeseen perustuva yhteys. Yksi väkivallan teko katkaisee lopullisesti heidän yhteisen elämänsä. Kaikki kolme poistuvat omiin suuntiinsa, ja romaani seuraa katkonaisesti heidän suurelta osin erillisiä tarinoitaan.

Coop kulkee korttihaina pitkin Amerikkaa kasinosta ja peliluolasta toiseen. Claire viettää kaksoiselämää San Fransiscossa lakitoimiston tehokkaana pukunaisena ja viikonloppuisin synnyinseutunsa kukkuloille eksyvänä ratsastajana. Anna vaihtaa nimensä ja karkaa vanhaan maailmaan, Ranskaan, tutkimaan kuolleen kirjailijan arkistoa.

Loppupuolella Divisadero jättää kuin tietoisesti lukijaa härnäten kaikkien hahmojen tarinat kesken ja siirtyy seuraamaan Annan tutkiman (fiktiivisen) kirjailijan Lucien Seguran vaiheita 1900-luvun vaihteen Ranskassa. Tämä myyttinen hahmo jätti vanhalla iällä taakseen sekä varakkaan kotinsa että onnelliselta vaikuttavan perheensä ja matkusti hevosrattailla maaseudulle kirjoittamaan yksinäisyydessä salanimen turvin.

Anna on viehättynyt kirjailijaan, koska aistii hänessä ”jotakin haavoittunutta”, ”jotakin arastelevaa ja samalla miellyttävän varjoisaa”. Matkallaan Segura kohtaa poliisia pakenevan varkaan, tämän vankisellistä varastetun vaimon ja heidän pienen poikansa. Näistä maankiertäjistä tulee hänen naapureitaan ja tavallaan toinen perhe. Saattaa toki olla niinkin, että Seguran kaikki kokemukset ovat toisten ihmisten maailmoissa viihtyvän Annan mielikuvittelua.

Divisaderon irralliset tarinat

Ondaatjen romaanikerronnalle on tyypillistä episodimaisuus ja aikarakenteiden sekoittaminen. Hänen tekstinsä ovat yksittäisiä hetkiä, väläyksiä ja muistijälkien palaamisia – sarja aluksi irralliselta vaikuttavia episodeja, joissa elämä hajaantuvine mahdollisuuksineen tuntuu väliaikaisesti tiivistyvän hahmojen ympärille. Divisadero pyrkii tavoittamaan elämän sattumanvaraisuutta ja toisaalta paljastamaan ne pienet ihmisiä yhdistävät rihmastot, joita aina paljastuu tarkasti katsoessa ja jotka saavat ihmiset helposti puhumaan kohtalosta.

Romaani alkaa Annan ensimmäisen persoonan kerronnalla mutta vaihtuu nopeasti ulkopuolisen kaikkitietävän kertojan kuvaukseksi. Se hyppii arvaamattomasti myös fokalisaation suhteen. Sivuhenkilöt saavat paljon tilaa hävitäkseen sitten lähes täydellisesti. Kyseessä ei silti ole vaikea romaani. Episodimaisesta rakenteestaan huolimatta Divisadero on miellyttävä ja mukaansatempaava lukukokemus, jossa kehittyy vahvoja henkilökuvia ja katkonaisuudestaan huolimatta selkeästi hahmottuvia tarinallisia kokonaisuuksia.

Divisaderon selkeimpänä teemana on menneisyyden läsnäolo, kuolleitten ihmisten, aikaan kadonneiden ajatusten ja tunteiden palaaminen. Kuten Anna toteaa: ”Muut ihmiset ovat piilevästi läsnä meissä, sellaisetkin jotka olemme tunteneet vain ohimennen. He jäävät meihin lopuksi ikäämme ja ovat mukana jokaisessa rajanylityksessämme.”

Anna, Claire ja Coop haluavat joko paeta menneisyyttään tai päästä hallitsemaan sitä, tosin heille se ei taida olla mahdollista. Divisadero Street on katu San Fransiscossa, mutta nimessä voi hahmottaa myös toisia merkityksiä. Espanjan kielessä ”divisar” tarkoittaa sekä jakamista että korkealta ja etäältä katsomista. Romaanin nimi voisi viitata siis haluun kohdata traumaattinen menneisyys turvallisen etäisyyden päästä.

”Muistissa, kaiun heijastuksessa portti aukenee kumpaankin suuntaan. Me voimme kiertää ajan ympäri. Jokin tekstikappale tai tapaus toiselta aikakaudelta saattaa jäädä vaivaamaan meitä yöllä samoin kuin jonkun tuntemattoman ihmisen sanat.”

Kuten laulussa sanotaan

Ranskalaiseen kirjallisuuteen viitataan teoksessa ahkerasti. Anna näkee ranskalaisen ympäristönsä kirjallisuuden merkitsemänä, kuten jälkiviisaasti myös lapsuuden Kalifornian paikannimiin liittyvine tarinoineen: ”Tuntui kuin jokaisen tienmutkan takana olisi Balzacin kirjoittama novelli.” Coopin harhailuvuosia nuorena miehenä käsittelevä jakso on nimeltään ”Punainen ja musta”, missä värit viittaavat tietysti myös pelikortteihin ja sattumaan. Eräs tärkeä kohtaaminen tapahtuu Stendhal-nimisellä klubilla.

Divisadero vilisee kulttuurisia viittauksia vanhoista Hollywood-elokuvista Bachiin ja popmusiikkiin. Vaikka henkilöiden suosikkiartistien mainitsemiset saattavat tuntua tarpeettomilta yksityiskohtien luettelolta, niillä on kuitenkin ainakin yksi laajempi merkitys: pohtia mikä muodostaa henkilökohtaisen todellisuuden jatkuvassa kuvan ja tekstin pommituksessa elävälle nykyihmiselle.

Divisaderon hahmot haluavat elää menneisyydessä ja fiktiivisten muistojen täyttämässä maailmassa. He ovat poimineet rooliensa rakennusaineet kaukaisista ja erilaisista lähteistä.
Tämä tarkoin valittu keinotekoisuus korostuu erityisesti Coopin pelipöytiä kiertävän ystäväpiirin kuvauksessa. Coopin pokerinopettajana toimiva hippiystävä on 60-lukulainen ”deadhead” eli folkyhtye Grateful Deadin fani, joka erottuu pitkillä hiuksillaan ja ryppyisillä havaijilaispaidoillaan sliipatun kasinoväen joukosta. Toisten korttihaiden kanssa puhutaan ”Täyskäsi-Kidistä” ja Karl Maldenin roolihahmoista, luetaan Philip K. Dickiä tai Genjin tarinaa.

Ajankohtainen uutismaailma on jotain yhtä epätodellista – tai pikemmin vähemmän todellista. Kuvat amerikkalaisten hyökkäyksestä Persianlahdelle heijastuvat kasinon tv-ruuduista saamatta ketään kiinnostumaan. Televisiossa pyörivä etäinen joukkomurha ei kosketa pelaajia, joille ”sota on jo muuttunut videopeliksi, jonka tapahtumapaikkana on jokin kuviteltu planeetta”.

Divisaderossa menneisyyden ja nykyisyyden välillä on umpeenkuromaton aukko: henkilöt kokevat elämänsä katkonaisiksi ja ovat irrallaan vanhoista minuuksistaan. Tämä näyttäytyy myös positiivisena mahdollisuutena. Identiteetin muuntelu tuntuu olevan paikasta irronneiden kulkurihahmojen ajaton piirre, sillä vaihteleehan kirjailija-Lucienin ystäväksi tuleva varas nimeään leikkisästi klassisten romaanihahmojen mukaan.

Ondaatjen maankiertäjät rakastavat musiikkia, soittoa ja laulamista. Musiikilla tuntuisi olevan jotain yhteistä maankiertäjien avoimen, virtaavan minuuden kanssa. Varsin romanttista tämäkin. Toisaalta instrumentin soittaminen on kuin metonymia teoskokonaisuudelle, sillä muusikko toistaa ja toisaalta varioi menneisyydestä saapuvia kertosäkeitä:

”Hän pyyhkäisi avokämmenellä soinnun, joka oli vastausta, pelkkää vastausta. Hän ei ollut vielä astunut esiin. […] Pimeään liukenemisessa oli toistaiseksi tarpeeksi. Tai siinä, että soitti ulkomuistista jonkun vanhan mestarin laulun, jotakin jota hänen äitinsä oli rakastanut tai isänsä viheltänyt yhteisellä kävelyretkellä, sillä isällä oli muuan tietty laulu, jota hän aina hyräili ja vihelteli.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto