Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Esseisti laskeutuu tornista

Joonas Säntti, 7.6.2015
Michel de Montaigne: Esseitä osa III 555 s., WSOY Kääntäjä(t): Renja Salminen

Ranskalaisen renessanssikirjailija Michel de Montaignen (1533–1592) Esseet on nyt suomennettu ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan. Kirjasarjan ensimmäinen osa ilmestyi jo 2003, toinen 2008. Viimeisen osan pitkä odottelu palkitaan teoksella, joka on mielestäni kokonaisuuden hauskin ja helppolukuisin osa.

Kuten suomentaja Renja Salminen esipuheessaan toteaa, esseiden kolmannessa ja viimeisessä osassa esiintyvä Montaigne on monella tapaa eri ihminen kuin parikymmentä vuotta nuorempi minänsä. Eräs olennainen muutos liittyy tapaan siteerata toisia tekstejä, jotka edelleen vievät melko ison osan sivumäärästä. Varsinkin Esseiden ensimmäisessä kirjassa Montaignen täytyi vahvistaa kaikki ideansa vetoamalla antiikin auktorien tarjoamiin esikuviin. Humanistille tyypillisesti hänen keskustelutoverinsa elivät lähinnä kirjojen sivuilla. Vanhempana ja maineikkaampana Montaigne uskaltaa luottaa entistä enemmän oman elämänsä ja lähipiirinsä tarjoamiin esimerkkeihin. Viimeisessä esseessä ”Kokemuksesta” hän jopa toteaa arvostavansa ”nykyaikaa yhtä lailla kuin mitä tahansa mennyttä vuosisataa”.

Montaigne kertoo olevansa auttamattoman huonomuistinen ja vähättelee myös lukeneisuuttaan.

Montaigne vakuuttelee muuttuneensa iän myötä yhä huonommaksi seuramieheksi, mutta hänen kirjoitustyylinsä on varhaisempaan tuotantoon verrattuna hieman lämpimämpi ja keskustelevaisempi. Hän leikkii kielellä ja käyttää anekdootteja aiempaa vapautuneemmin, viihdyttääkseen ja huvittaakseen. Suuri osa tekijän siteeratuimmista lauseista on lähtöisin juuri tästä viimeisestä kokoelmasta. Kotilinnan syrjäisessä tornissa sijaitseva kirjastohuone on rauhallisen ajattelun mahdollistava ”valtakunta” ja turvapaikka, mutta Montaigne muistuttaa, että vain hölmö viettäisi koko elämänsä kirjojen seurassa.

Arvelisin, että esseiden kolmannesta osasta nauttivat myös sellaiset lukijat, jotka eivät ole tutustuneet Montaigneen aiemmin. Toisaalta kannattaa tarkistaa oletuksensa lajin olemuksesta. Jos kokoelmasta etsii nykyesseistiikalle tyypillistä yhdelle aiheelle omistautumista ja selkeyttä, tulee luultavasti pettymään. Esseiden otsikot eivät usein anna hyvää kuvaa niiden varsinaisesta sisällöstä, vaan saattavat viitata nopeasti mainittuihin sivuhuomioihin (esim. ”Vaunuista”, ”Rammoista”).

Ristiriitainen ihminen

Johdonmukaisuus ei kuulu Montaignen hyveisiin, mutta tämän näennäisen puutteensa hän perustelee varsin taitavasti. Hän toistaa väitettä ilmiöiden jatkuvasta liikkeestä: todellisuus ei pysähdy kuvauksen ajaksi. Muuttumatonta maailmassa on vain muutos, eikä mikään ole yhtä nopeasti ja arvaamattomasti muuttuvaa kuin ihminen. Pyrkiessään rehellisyyteen kirjoittajan tulee esitellä myös mielensä hajanaisuutta.

Kirjani on kuvaus hajanaisista ja vaihtelevista tapahtumista ja epävarmoista kuvitelmista, jotka kenties ovat keskenään ristiriitaisia, joko siksi että olen itse tullut toiseksi, tai siksi että käsittelen aiheita eri olosuhteissa ja eri näkökulmasta. Voi siis olla, että puhun vastoin aikaisempaa käsitystäni, mutta niin kuin Demades sanoo, en puhu vastoin totuutta.

Näin toteaa Montaigne esseessään ”Katumuksesta” – jaksossa, jonka sävyjä Erich Auerbach käsitteli hienosti klassikkotutkimuksessaan Mimesis. Siinä avataan esseiden suhdetta kirjoitusaikaan. Monet myöhemmät tulkitsijat ovat kuitenkin huomauttaneet, kuinka hämmentävän modernilta 1500-luvun ranskalaisen aatelismiehen näkemys ihmisluonteesta vaikuttaa.

En malttanut olla vertailematta miten esseelajin perustajan tyyli eroaa lukemistani nykyajan esseisteistä. Tuntuu siltä, että Montaigne ei pyri vakuuttamaan tai suostuttelemaan yleisöä omalle näkökannalleen vaan tyytyy rauhallisesti esittelemään persoonallisia tulkintojaan, usein vielä omia tottumuksiaan kummastellen. Tämä ei kuitenkaan ole ihan samanlaista minäkeskeisyyttä, johon nykykirjallisuudessa usein törmää – kenties siksi, että kirjoittajalla ei ole samanlaista tarvetta käyttää tekstiä esiintymisalustana, jossa rakennetaan itsearvoisesti kiinnostavaa henkilökuvaa. Aiheet valitaan satunnaisesti omien kiinnostusten mukaan, mutta asiat ja ilmiöt tuntuvat Montaignen kohdalla olevan tärkeämpiä kuin se, mitä juuri hänellä on niistä sanottavana.

Kuin tylsistääkseen ennalta kritiikin terää, Montaigne rientää tunnustamaan heikkoutensa: hän kertoo olevansa auttamattoman huonomuistinen ja vähättelee myös lukeneisuuttaan. Viisautensa edistykseen iän myötä Montaigne ei myöskään usko. Kirjoitustyyliään hän moittii usein sekavaksi, mutta on vaikea tulkita, kuinka suuri osa tästä on etikettiin kuuluvaa vaatimattomuuden retoriikkaa.

Montaigne onnittelee Aragonian kuningatarta, joka esimerkillisesti sääti yhdyntöjen rajaksi vaivaiset kuusi kertaa päivässä, vaikka hän tässä ”luopui ja tinki oman sukupuolensa tarpeista”.

Tällaiset jaksot tuntuvat olevan ristiriidassa sellaisten kohtien kanssa, jossa Montaigne ylpeästi tuo esille esseittensä ansiot, varsinkin niiden ainutlaatuisuuden omakuvana. Kirja ja kirjoittaja ovat yhtä, hän vakuuttaa. Hieman kuten Rousseau parisataa vuotta myöhemmin, Montaigne haluaa jatkuvasti muistuttaa kertovansa avoimesti ja kaunistelematta kaiken. Esseet ovatkin kiinnostavia tapauksia myös pohdittaessa kirjailijuuden historiallista muutosta.

Montaignen yllätykset

Montaigne on yllättänyt jälkipolvien lukijoita olemalla usein aikaansa edellä. Ensimmäisen osan esseessään ”Kannibaalit” Montaigne rakensi pohjaa kulttuurirelativismille ja eurooppalaisen kolonialismin kritiikille. Toisen osan pitkässä ”Apologiassa” Montaigne puolestaan pyrki osoittamaan, miten perusteeton on ihmisen ymmärrys itsestään luomakunnan kruununa, jolla olisi oikeus eläinten hyväksikäyttöön omien tarpeittensa mukaan. Montaignen ideat ennakoivat oman aikamme puheenvuoroja eläinoikeuksista.

Esseiden kolmannesta osasta ei löydy ihan samanlaisia yllätyksiä, mutta näkemykset naisten oikeuksista ovat kiinnostavia. ”Naiset eivät ole täysin väärässä hylätessään yhteiskunnan säätämät moraalilait, koska miehet ovat laatineet ne ilman heitä”, Montaigne toteaa tyypillisen tarkkanäköisesti. Feminismin esitaistelijaksi hänestä ei ole, koska ajatus luonnon seuraamisesta johtaa kapeaan näkemykseen sukupuolien asemasta. Vakavan opiskelun ja tieteen kehittäminen nimittäin varataan edelleen miehille. Historiasta ja filosofiasta pitäisi tytöille valikoida niitä osia, joista oppii itsehillintää ja ymmärrystä miesten puutteita kohtaan. Runojen lukeminen sentään tulisi naisten viihteeksi sallia, koska ”se on kevytmielinen ja kekseliäs taidemuoto, koristeellinen ja rikassanainen, silkkaa nautiskelua ja prameilua kuten he itsekin”.

Montaigne kuitenkin puolustaa naisia kohtuuttomia ja kaksinaismoralistisia siveyden vaatimuksia vastaan. Hänen mielestään miehet asettivat naisille keskenään ristiriitaisia vaatimuksia odottaessaan näiltä sekä ainaista valmiutta että täydellistä siveyttä. Esseessään ”Vergiliuksen säkeistä” hän esittää toinen toistaan riemastuttavimpia anekdootteja naissukupuolen kyltymättömyydestä, jota käsitellään kirjoituksessa yleisesti tunnettuna tosiasiana. Niinpä Montaigne onnittelee Aragonian kuningatarta, joka esimerkillisesti sääti yhdyntöjen rajaksi vaivaiset kuusi kertaa päivässä, vaikka hän tässä ”luopui ja tinki oman sukupuolensa tarpeista”.

Renja Salmisen käännöksestä huomaa, että sille on omistettu vuosien työ. Selitykset tukevat mainiosti tekstin ymmärtämistä. Viimeisestä osasta löytyy myös kaikkia suomennoksia koskeva erisnimiluettelo, jota olisin kaivannut jo aiempien osien kohdalla.

Montaigne on niitä kirjoittajia, joiden tekstien parissa hitaus tuntuu olennaiselta osalta lukemisen nautintoa. Lukijalle, joka on tutustunut Montaigneen Salmisen suomennosten julkaisutahdissa, kolmannen osan loppuun pääseminen tuntui surulliselta. Se oli kuin pienten hyvästien sanomista vanhalle ystävälle. Vertaus on kulunut, mutta en tunne toista tapausta, johon se sopisi yhtä hyvin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto