Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Hilpeän hahmon romaani

Sanna Nyqvist, 16.8.2006
Miguel de Cervantes Saavedra: Mielevä hidalgo Don Quijote manchalainen I–II (El ingenioso hidalgo Don Quijote de la Mancha) s., WSOY 2005 Kääntäjä(t): J. A. Hollo

Melkoisia veijareita ovat murheellinen ritari Don Quijote ja hänen uskollinen aseenkantajansa Sancho Panza: takana on yli neljäsataa vuotta yhteistä taivalta ja seikkailu sen kuin jatkuu. Kestävää suosiota ei selitä pelkästään teoksen kanonisoitu asema ensimmäisenä romaanina ja ritarikirjallisuuden perinteen päättävänä parodiana. Cervantesin romaaniin sopii Sanchon arvio omasta itsestään ”kelpaan vähän joka paikkaan”, sillä laajaan teokseen sisältyy puolia ja täkyjä erilaisille lukijoille ja eri aikakausille. Suomalaista lukijaa puhuttelee myös J. A. Hollon letkeänluistava käännös, joka ei ole kahdeksassakymmenessä vuodessa vanhentunut piiruakaan.

Don Quijoten ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1605 ja toinen kymmenkunta vuotta myöhemmin, jolloin ritarin tarina oli jo saanut jatkoa muiden kuin Cervantesin kynästä. Koska tekijänoikeus ei vielä nauttinut lain suojaa, epigoneista saattoi erottautua vain kirjoittamalla paremmin. Cervantes onnistui jopa ylittämään itsensä: romaanin toinen osa on vieläkin hauskempi ja syvällisempi kuin edellinen. Jatko-osassa roisi väkivalta ja eritehuumori väistyvät juonikkaiden kepposten ja nokkelien sanaleikkien tieltä, kerrontarakenne on hallitumpi ja seikkailut monipuolisempia. Niille, joille reilu 1 200 sivua ritariseikkailuja on liikaa, voi melkein suositella siirtymistä suoraan kakkososaan.

Romaani romaanitaiteesta

Don Quijote asettuu useiden traditioiden risteykseen. Kerronnassa näkyy vaikutteita rehevästä suullisesta kertomusperinteestä, joka aina groteskiin äärimmäisyyteen vietynä on yksi romaanin keino parodioida korkeakirjallisia ritariromansseja. Kuten on tunnettua, tässä piilee koko romaanin vipupiste: Don Quijoten kummalliset seikkailut saavat alkunsa liiallisesta ritariromaanien lukemisesta, mikä sekoittaa ukkoparan pään. Cervantesin pilkka ritarikirjallisuutta kohtaan on armotonta, mutta kuten parodiaan kuuluu, ei kohdetta voi alentaa sitä ylentämättä: hupsutuksen takaa löytyy myös arvostusta eskapistista kirjallisuutta ja sen edustamia arvoja kohtaan.

Don Quijote tuo siis yhteen ja päättelee keskiajalta periytyviä kertomustraditioita. Samalla se kuitenkin suuntautuu vahvasti tulevaan, kohden kehittymässä olevaa romaanilajia. Se ei pelkästään ole yksi lajin ensimmäisiä edustajia, vaan yritys ymmärtää tuon lajin piirteitä ja suhdetta lukijoihin. Parodisen leikkisä tyylilaji antaa tähän hyvät mahdollisuudet. Romaanin (nimetön) kertoja on samalla sen lukija, joka sattumalta saa käsiinsä ja käännättää espanjaksi maurilaisen historioitsija Cide Hamete Benengelin laatiman kronikan Don Quijoten seikkailuista. Sekä kertoja että Cide Hamete maustavat tarinaa omilla sivuhuomautuksillaan, mutta niin tekevät myös henkilöhahmot itse, kun heille selviää kronikan ensimmäisen osan olemassaolo. Jopa kirjailija Cervantes tekee romaanissa pienen sivuroolin seikkailevana sotamiehenä. Romaani siis näyttäytyy syntyhetkellään monikerroksisena, välittyneenä ja jäljittelevänä muotona, epäilyttävänäkin, sillä voiko Cide Hameteen luottaa, kun kaikki maurit ovat ”pettureita, väärentäjiä ja valehtelijoita”?

Fiktio itsepetoksena

Don Quijoten henkilöhahmoa on usein tulkittu allegoriana tekijästä, sillä hän luo kirjoista oman todellisuutensa. Tällainen luovuus perustuu johdonmukaiseen itsepetokseen. Halut ja toiveet ajavat Don Quijoten tulkitsemaan todellisuutta nurinkurisesti. Siinä missä Sancho näkee vuohilauman, Don Quijote valmistautuu kohtaamaan hyökkäävän sotajoukon: ”Tämä johtui siitä, että hänen mielikuvituksessaan kuhisi alinomaa ja joka hetki taisteluja, noituuksia, tapahtumia, järjettömyyksiä, lemmenseikkailuja ja haasteita, joista ritariromaaneissa kerrotaan ja että kaikki, mitä hän lausui, ajatteli tai teki, tarkoitti sellaisia seikkoja.”

Don Quijote elää kuvitelmansa todeksi – monesti kipein seurauksin kuten vuohiseikkailussa, jonka päätteeksi paimenet peittoavat ritariraiskan kivilingoillaan. Mikään määrä vastoinkäymisiä ei kuitenkaan horjuta Don Quijoten uskoa omaan todellisuuteensa. Tällä on lopulta se merkillinen seuraus, että todellisuus alkaa muuttaa muotoaan. Toiseen osaan tultaessa ei enää ole kyse yksinkertaisesta itsepetoksesta, vaan ritareita ja noitia alkaa toden totta putkahtaa esille vähän joka puolelta. Ihmiset Don Quijoten ympärillä ottavat osaa petokseen, mutta silloin petos ei enää pysykään yhden miehen fiktiona, vaan alkaa muuttaa todellisuutta. Valeritari rakastuu neitoon, joka hänen pitäisi hylätä, ja käskynhaltijaksi korotettu Sancho hallitsee neuvokkaammin kuin Salomo konsanaan.

Romaanissa esitetään jatkuvasti kysymys siitä, onko Don Quijote aidosti hullu vai syvästi viisas. Kun hänet lopulta taivutetaan huomaamaan oma itsepetoksensa, mies vajoaa murheeseen ja riutuu pois. Kirjallisuuden ja kuvittelun iloista luopuminen johtaa kuolemaan, eikä puhdas järki voi korvata niiden jättämää tyhjiötä.

Järki ja tunteet

Romaania voi lukea pitkällisenä järjen ja tunteiden vuoropuheluna. Sancholle usein lankeaa järjen äänen rooli, vaikka hänkin iloisesti heilahtelee itsepetoksen ja kriittisen asenteen välillä ja on kaiken lisäksi ”aikakautemme kaikkein juhlallisimpia hölmöjä”, kuten kandidaatti Simson Carrasco toteaa. Toisessa osassa Sanchoa vaivaa – Don Quijoten harmiksi ja lukijan riemastukseksi – todellinen sananparsiripuli, jota hän selittää isännälleen näin:

”Sen voi korjata yksin Jumala; – vastasi Sancho – minä näet osaan sananlaskuja enemmän kuin mahtuu kokonaiseen kirjaan, ja puhuessani niitä tulee suuhun yhtä haavaa niin paljon, että ne tyrkkäävät toisiaan ulos pyrkiessään, ja kieli heittää ulos minkä sattuu, vaikka se ei erinomaisesti asiaan sopisikaan; mutta tästä puoleen minä varon samasta mikään, mikä ei sovi virkani arvoon. Sanon siis vain ettei hätää kovaa käsissä, kun on leipää, lihaa säkissä, ja parempi katsoa kuin katua, ja hätäkös sen, joka tornissa soittelee, ja kyllä moni hankkii, muttei osaa hallita.”

Maalaisjärkeä ja suhteellisuudentajua edustavat sananparret käyvät näin monilukuisina yhtä järjettömiksi kuin Don Quijoten ritarirunoilut. Mikä tahansa liian ehdoton ja itsensä liian vakavasti ottava kanta tai näkemys on vaarassa joutua naurunalaiseksi romaanissa, joka hakee tasapainoa moniäänisyydestä, jossa kuuluvat sekä järjen että tunteiden sävelet.

Moniäänisyys tarkoittaa myös moniarvoisuutta, mikä näkyy esimerkiksi siinä, miten Don Quijoten kuviteltu ritarius johtaa hänen ja Sancho Panzan väliseen ystävyyteen yli säätyrajojen. ”Syöt lautaseltani ja juot samasta astiasta kuin minä; sillä vaeltavasta ritarista voidaan sanoa samoin kuin rakkaudesta että se tasoittaa kaiken”, Don Quijote sanoo aseenkantajalleen, ja tasapuolisuuden nimessä tämä saa osansa herransa hulluudesta johtuvista pieksäjäisistä ja poukotuksista. Miesten välille syntyy vähitellen hellä ja huolehtiva suhde, jolle vetää vertoja vain Sanchon rakkaus aasiaan kohtaan. Sanchon harmoa ja Don Quijoten uskollista Rocinante-kaakkia kuvataan sellaisella myötäelävällä lämmöllä, että romaania voi pitää edelläkävijänä myös eläinten arvon tunnustajana.

Don Quijotesta juontuvat molemmat länsimaisen romaanilajin pääuomat: todellisuudenkuvaukseen keskittyvä realistinen romaani ja hullutteleva, groteski, omia rajojaan koetteleva metafiktiivinen romaani. Se on syvästi inhimillinen ja koomisuudessaan koskettava teos, joka osoittaa todeksi Don Quijoten näkemyksen kirjallisuuden arvosta: ”Jos se on hyvä, vilpitön ja todenperäinen, se elää vuosisatoja, mutta jos se on huono, sen ei tarvitse kulkea pitkää matkaa kehdosta hautaan.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto