Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Säkeen tylppä astalo

Kari Levola, 3.5.2001
Mika Kivelä: Sääriluut ristissä s., Omakustanne 2001

Mika Kivelä on oman tiensä kulkija, joka on jäänyt ansaitsemaansa vähemmälle huomiolle, vaikka elääkin nuorelle runolle otollisessa Turussa. Yrityksen ja erehdyksen koulu palkitsee sinnikkäitä: Kivelän viides kokoelma Sääriluut ristissä alkaa jo tavoittaa käypää lataussuhdetta, runojen katu uskottavuutta.

Mielikuva ja muistikuva Mika Kivelän aiemmista kokoelmista on tiuha ja koruton lyyrisyys. Niiden lyhytlauseisten säkeiden ryöpsähdykset ovat tuntuneet joskus turhankin pakatuilta ja keskenään epälaatuisilta.

Uuden kokoelmansa ensimmäisessä osastossa Kivelä on löytänyt runolle mahdollisen tarinan. Siinä on ripaus pimeitten kujien romantiikkaa, mutta myös ihan riittävästi todellisuuden syventävää kosketusta. Lataussuhde on kohdallaan, kuten runossa Murhaaja:

”Tavaratalon/ kaunis-iho-kaiken-ikäisenä –pisteen/ ohi kulkiessani/tunsin piston rinnassani./ Olin unohtanut sahani/ Rahikaisen kylpyhuoneeseen.”

Kivelän tyylitellyssä dramaturgiassa on parhaimmillaan tyyliä. Yksittäiset runotarinat kasvavat sikermänä itseään isommaksi, karuksi, pimeänpuoliseksi maailmaksi. Tylpän astalon kaltaisissa säkeissä ja tarina-asetelmissa olisi pulphenkistä ironiaa ihan riittävästi.

Ihan kokonaan Kivelä ei tähän sisään rakennettuun ironiaansa luota, vaan mukaan on joutanut ohuempaakin yläpilveä. Tehdyntuntuinen ja pintaan rakennettu komiikka tuntuu kestävämpien runojen seurassa heti häiritsevältä ja osin purkaa muuten vahvaa latausta.

Tämä on usein omakustanteiden perusongelma. Kun tekijältä puuttuu pätevä lukija, hän joko ei luota tai näe tekstiinsä ja tulee aivan turhaan korostaneeksi ja kuluttaneeksi sen muuten toimiviakin keinovalikoimia. Heppoisamman ja tykötekeytyvämmän kaman poistamisella Kivelänkin kokoelma olisi vahvempi.

Aivan turhaan Kivelä myös kääntelee sanajärjestyksiä painokkuutta hakiessaan. Myöskään kokoelman ensimmäisessä osassa toimiva tylyn lyhytsäkeinen runolause ei enää toimikaan samalla tavalla toisen osaston tarinattomissa aiheissa vaan tekee niistä paikoin tukkoisia. Kivelän kannattaisi päästää säkeensä soljumaan laveammin ja pidemmin niin kuin runossa Rakastan. Lyyrisyys ei katu-uskottavuutta vähennä, ja semmoiselle ilmavuudelle Kivelän kannattaisi raivata tilaa, kun kerran eväitäkin on: ”Kivet kengässäni / rippeitä pihaltasi.”

Yksi omakustanteisten kokoelmien riesoista ovat runoilija-runot, jollaisista Kivelänkin kokoelman kolmas ja viimeinen osasto koostuu. Ehkä se kertoo ihan samasta luottamuksen puutteesta omaan tekstiin ja omiin aiheisiin, korostuneesti hakusessa olevasta kirjailijaidentiteetistä. Mutta lukijoille runoilija-runoista on valitettavan harvoin sen paremmin iloa kuin sisältöäkään. Muuten verevälle ja tuoreelle turkulaiselle runolle niistä näyttää jo muodostuneen varsinainen rasite sisäpiirivitseineen kaikkineen.

En minä Kivelänkään runoilija-aiheistosta jaksa innostua, vaikka siinä hersyvää ironiaa ja itseironiaa onkin. Runoilijamyyttiä kumotaan ja luodaan uutta, mutta heti paljon kiinnostavampi on runo kummisedästä, joka kirjoitti kovaa kamaa ja eli yli deadlinen: ”Koskaan taipumatta/ putosi kevätaamuna kaivoon.”

Huomattavasti mieluummin kuin runoilijoista olisin lukenut enemmän nyt vain koskettavasti välähtävästä isä-tematiikasta. Olisin ehkä toivonut Kivelän pulphenkisten tarinoiden rantautuvan ja telakoituvan kiinteämmin myös suomalaiseen karuuteen. Säkeiden tylpän astalon haltuunoton jälkeen voisin odottaa myös laveampaa soljuntaa ja kirkkaampaa helähdystä.

Kun Mikä Kivelän kehityskaari runoilija on lujan nouseva, näitä kaikkia ja paljon muutakin sopii ja kannattaa varmasti odottaakin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto