Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Matkaopas tunteisiin

Helena Rintala, 1.12.2007
Mika Terho: Olen yksinäinen planeetta s., Enostone 2007

Lonely Planet on kulkenut monen matkalaisen oppaana ja kaverina eri puolilla maailmaa jo yli 30 vuoden ajan. Turkulainen Mika Terho tarjoutuu hänkin matkaoppaaksi kirjassaan Olen yksinäinen planeetta. Enimmäkseen runoja ja muiden muassa matkakertomuksen Afrikan päiväkirja (Enostone 2004) julkaisseen Terhon kymmenes teos on kertomus matkasta Turku–Bangkok–Rio de Janeiro.

Kirjoittaja tunnustaa niin Turussa vaivaavan ahtaanpaikan vitutuksen kuin rakkautensa lentokenttien tunnelmaan ja lentää tuhansien kilometrien päähän. Matkaan lähtevä lukija saa maistella eksoottiselta kuulostavia paikannimiä, joita Terho poimii tarjolle kuin tropiikin kukkia ja hedelmiä. Kaaosta, kuumuutta, eroottisuutta, valtameren aaltoja, simpukankuoria, temppeleiden hiljaisuutta, kaduilla vellovaa sambaa.

Tämän jälkeen matkakirjan voikin pakata reppuunsa ja aloittaa kaiken alusta uusin silmin. Unohdetaan kulkuri, jolla on lentolippu ja uimahousuissa Brasilian lippu. Nähdään ihminen, joka seisoo edessämme alastomana vastaamassa kysymykseen: ”No miltäs nyt tuntuu?”

”Toivon, häpeän, pelkään, olen levoton, olen tyyni, tyhjä taulu, sekasotku ja tunnekuohu”, vastaa Terho kirjan jälkisanoissa. Minä voin jatkaa sitten tästä, ilmoittaa kirjallisuuskriitikko, ettei Herra Kirjailijan tarvitse haastatella itseään sen pidempään.

Terhosta tuntuu siis vaikka miltä. Vereslihan kartta kädessään hän viittoilee ja näyttää tietä nelikymppisen miehen sielunmaisemaan. Löysätkää turvavyöt, kiristävät kravatit ja näännyttävät etiketit, sillä tällä matkalla voi yllättää tunteiden tsunami ja purkautua intohimon tulivuori. Valmistautukaa etsimään rakkauden maanosaa ja opiskelemaan pelon maantiedettä.

Palveluksessanne matkaopas tunteisiin, kosmopoliittinen poika haaveiden peräkamarista, surun ja ilon reppumatkaaja, yksinäinen majakanvartija luodolla etsimässä helmeä naismerestä, simpukka hautomassa ajatusta hyvästä elämästä, mainostaa Terho itseään.

Haaveissa todellisen rakkauden kohtaamisesta ja isäksi tulemisesta on kullatut kehykset. Kaipaus on silti käsin kosketeltavan vilpitöntä. Tummien kehysten sisään mahtuu myös paljon ihan toisenlaisia tuntoja. Suru, häpeä, syyllisyys, pelko, väsymys, katkeruus, kateus. Terho kokee itsensä rikolliseksi, jolla sukuvietti jyrää kaiken kasvatuksen ja moraalin. Hän häpeää itsekeskeisyyttään, lapsellisuuttaan ja mielikuvituksettomuuttaan.

Pelättävääkin on paljon: yksinjääminen, lapsettomuus, uudet ihmissuhteet, negatiivinen palaute kirjoituksista. Oivoi ja voiei, huokailee valitusvirren veisaaja eikä kaunistele mitään. Välillä tämä vyöry on niin rankka, että toivoo suorasanaisuuden sijaan tilaa omankin mielikuvituksen tuotoksille.

Romantikko, parantumaton, diagnosoi kriitikko. Alkoholisti, joka on raittiuden aikana oppinut ottamaan vastaan kaikki tunteet sellaisina kuin ne tulevat, tarkentaa Terho. Jos olisi epäystävällinen, määräisi kiireellisenä lähetteen rokotukseen vaarallisia ja turhia tunteita vastaan ja passittaisi autonkorjauskurssille.

Toinen vaihtoehto on jatkaa kuulostelua, tarkentaa nyansseja. Tietysti tunteellinen mies kirjoittaa, niin kuin tyylilajiin kuuluu. Runovihkoonsa, iholle, hiekkaan, merestä, ei aina niin tuoreilla kielikuvilla. Matkakertomukseenkin on ripoteltu paljon runoja sekaan. Sentimentaalisuutta värittää onneksi myös satunnainen huvittuneisuus omaa vakavuutta kohtaan, kuten seuraava runo paljastaa: ”Runous on niin vakavaa, / että sen pitäisi mennä / ilotaloon makaamaan.”

Thaimaan matkan jälkeen Terho hakee Turusta töitä siivoojana ja saa patsaanpesu-urakan. Tämän pestin kuvaus kuuluu kirjan rennoimpiin kuvauksiin. Toisinaan Terho heittäytyy tajunnanvirran vietäväksi eikä ehdi punnitsemaan jokaista sanaa esteettisesti. Se tuo tekstiin rosoisuutta, ja ironiallekin jää happea. Hauskalta kuulostaa myös kirjoittajan viha-rakkaussuhde Turkuun, joka ruumiillistuu pitkässä oodissa kotikaupungille. Tätä tekstiä Turku ei ehkä kuitenkaan tule käyttämään matkailumainoksissaan.

Terhon harjoittama henkilökohtainen tilityskirjallisuus kuuluu harvinaisiin äänilajeihin marginaalissa. Etäännyttäminen ja suodattaminen on paljon suositumpaa. Rehellisyysmieheksi itseään tituleeraava Terho ei ole kuitenkaan ainoa lajiaan. Hannu Raittilakin väläyttää itsensäpaljastajaa teoksessa Kirjailijaelämää (WSOY 2006). Kiukutteleva ja itsesäälissäkin piehtaroiva kirjailija valittaa, miten vaikeaa on olla kirjailija Suomessa. Kumpi mahtaa olla nykyisin vaikeampaa: olla kirjailija vai olla mies? Veikkaan jälkimmäistä.

Terhoon kolahtanut ranskalainen Michel Houellebecq on oivaltanut jotain olennaista omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta. Schopenhauer kirjoitti, että omasta elämästään muistaa vain vähän enemmän kuin jostakin lukemastaan romaanista. Kyllä, niin se juuri on, vain vähän enemmän.” Tässä valossa ja muistin hiipuvassa hehkussa voi sanoa, että Terhokaan ei muista ja kirjoita kaikkea. Siinäkin, mistä kirjoittaa, hän on välillä ristiriitainen. Elämän ja kirjan välille ei voi koskaan vetää yhtäläisyysmerkkiä.

Terhon tavoin samainen Houellebecq käsittelee kirjassaan Oikeus nautintoon (WSOY 2002) seksiturismia ja thaimaalaisnaisia. Terho lähestyy aihetta enemmän rakkauden kaipuusta käsin ja mustavalkoisuutta riisuen. Houellebecq sen sijaan piiskaa moraalista tekopyhyyttä ja henkisesti tyhjää länsimaalaisuutta, joka globaalin markkinatalouden nimissä laajentaa reviiriään kolmanteen maailmaan.

Itsensäparantamisen lisäksi hoitaa toki Terhokin maailmanparantajan virkaa. Ei ole kyse vain yhden miehen taistelusta. Hän antaa äänen monelle itsensä syrjäytyneeksi kokevalle ja kiroaa epäkohtia ympärillään. Silti herää epäilys, ovatko epäkohdat moisesta moksiskaan. Varsinkin kun kiroaja tunnustaa itsekin tavoittelevansa pääsyä kirkkaammalle kiertoradalle.

Yksinäisen planeetan matka itsensä ympäri päättyy toisen ihmisen eteen Riossa ja ennen pitkää Turun Vasaramäkeen, jonka parvekkeella saa vielä toistaiseksi sytyttää tupakan. On kriitikon vuoro kysyä itseltään, miltäs nyt tuntuu. No, ensimmäisenä ahdistavalta, sekavalta, monimutkaiselta ja pelottavaltakin. Jos romantikko meni rakastumaan siellä Riossa, eikä siitä tullutkaan mitään. Ettei se vaan ole mennyt hyppäämään sieltä parvekkeelta?

Koska kriitikko ei kuitenkaan voi kirjoittaa vain omista tunteistaan ja koska on pitkästyttävää harjoittaa pelkkää tekstin analysointia, päätän lopuksi lähestyä tutkimuskohdetta eksistentiaalisesti. Terhon edustama elämäntapa ja filosofia ovat kiinnostavia sinänsä. Miksi niitä pitää vähätellä ja halveksia?

Marginaalissa elämisen ja kirjoittamisen kirkkaus ei saisi jäädä pimentoon. Sitä paitsi jos Terho saisi kaiken uneksimansa, loppuisivatkohan kirjoittamisen aiheet? En yhdy myöskään Terhon tekemään jaotteluun ihmisen seksuaalisesta ja hengellisestä puolesta. Ehkä juuri se repii ihmistä kappaleiksi, että kaikki pitää jaotella. Tämä koskee koko elämää: sen lokeroimista niin työhön kuin vapaa-aikaan.

Mielekkäintä olisi etsiä mielenlaatua, jossa tappio ei tunnukaan tappiolta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto