Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tyylikäs historiallinen pienoisromaani

Marissa Mehr, 2.3.2016
Mikaela Strömberg: Sophie 260 s., Schildts & Söderströms 2015 Kääntäjä(t): Helene Bützow

 

 

Mikaela Strömbergin (s. 1971) teos Sophie on lajipiirteiltään kiintoisa romaani. Runeberg-ehdokkaaksi noussut pienoisromaani kertoo Pietarissa syntyneen ja Suomeen päätyneen saksalaistaustaisen Sophie von Behsen (myöhemmin Jansen) elämäntarinan. Sophie von Behse on todellinen historiallinen henkilö, ja Strömberg on avannut oman sukunsa kytköksiä päähenkilöön sekä teoksen aluksi taustoittavassa kappaleessa että antamissaan haastatteluissa.

Perhe päätyy Suomeen, synkkään takapajulaan, ja välit aviomiehen kanssa alkavat rakoilla.

Ajallisesti kirjassa liikutaan vuoden 1841 Pietarin ja 1870-luvun Suomen suuriruhtinaskunnan välillä. Sophien nuoruus on täynnä pilkettä, kimallusta ja Pietarin kanavia pitkin kulkevaa jäistä tuulta. Seitsemän lapsen suuri katras, rakastava äiti sekä sosiaalisesti arvostettu jutuniskijä ja pastori Carl-isä värittävät nuoren Sophien arkea.

Vahinkoraskaus johtaa Suomeen

Sophie saa hovista paikan tsaariperheen lapsenvahtina, ja viihtyy siellä paljon paremmin kuin Smolnan tyttökoulun penkillä. Hienovaraisin vihjauksin kerrotaan, kuinka hän päätyy tsarevitš Aleksanteri II:n rakastajattareksi. Epätoivotun raskauden merkkien ajamana Sophie päätyy hätäisesti naimisiin perhetuttavan sukulaispojan Engbertus Jansenin kanssa.

Jansenin taloudellisten afäärien myötä perhe päätyy Suomeen, synkkään takapajulaan, ja välit aviomiehen kanssa alkavat rakoilla. Rakas Pietari on jäänyt kauas taakse, mutta Sophie pitää päänsä urheasti pystyssä matkalla kohti uutta elämää.

Sophie on monella tapaa poikkeuksellinen hahmo, ja on mielenkiintoista seurata hänen vaiheitaan. Sophie muun muassa ottaa avioeron juomiseen taipuvaisesta miehestään ja onnistuu vielä lopuksi saamaan omistukseensa talon sekä liiketoiminnan ja lasten huoltajuuden. Viimeiset vuotensa hän vietti tilalla Lapinjärvellä Labbyn kylässä, jossa kuoli vuonna 1886.

Ollakseen historialliseen henkilöön perustuva pienoisromaani Sophie tuntuu kovin suppealta; Suuri elämä pienessä sivumäärässä saa aikaan vauhdin tunnun, kun tapahtumia juoksutetaan ohi vauhdilla. Ja kustantajan ennakkotiedoista poiketen teos on kuitenkin sata sivua tuhdimpi.

Fiktio perustelee väitteensä

Sophie ravisuttaa historiallisen romaanin, elämäkerran ja fiktiivisen romaanin raja-aitoja miellyttävällä tavalla. Perinteisestä historiallisesta fiktiosta kirja eroaa siten, että romaanissa Sophie von Behsen sekä hänen läheistensä elämäntapahtumat seuraavat todellista historiankirjoitusta ja tunnettuja faktoja. Kertoja paljastaa tietolähteensä monessa kohdassa avoimesti: kirkko oli tietysti viimeistä paikkaa myöten täynnä rahvasta, kuten vanhoissa pöytäkirjoissa sanotaan. (s. 135) Mikäli kertoja ei ole varma jonkin asian motiiveista saati faktoista, sekin tuodaan esille.

Sophien elämäntapahtumia kuvaillaan merkillisellä, kaunokirjallisuutta ja tutkimusomaista raportointia sekoittavalla kerronnalla.

Kirja ei koukutakaan juonellaan vaan ihastuttavalla tyylillään: Sophien elämäntapahtumia kuvaillaan merkillisellä, kaunokirjallisuutta ja tutkimusomaista raportointia sekoittavalla kerronnalla. Kertoja sukeltaa historiallisista lähteistä Sophien tuntemuksiin ja havaintoihin ja takaisin vaivatta. Ne ovat faktoja. Mutta mennäänpä yksityiskohtiin! On sammioittain juttuja ja tarinoita joista ammentaa. Niistä ei ole pulaa! (s. 13)

Kieli on eloisaa, repliikkien sekaan on ripoteltu milloin saksan-, ranskan ja venäjänkielisiä lausahduksia, aivan kuten 1800-luvun korkeammissa yhteiskuntaluokissa oli keskusteluissa tapana. Teos suhtautuu historiallisiin tapahtumiin ennen kaikkea elämyksellisesti – ja tämä näkyy juuri kielessä. Teoksen kielellinen ilmaisu on suorastaan hurmaavaa, mistä on kiittäminen suomentaja Helene Bützowia.

Historiallinen romaani ylittää lajirajat

Usein lukiessa mieleen juolahtaa ajatus, että Sophie on kaunokirjallisuuden muotoon muutettu tutkimus historiallisen henkilön elämänvaiheista. Viime vuosien aikana muualla suosittu kaunokirjallinen tietokirjallisuus on tehnyt äärimmäisen hidasta tuloa Suomeen. Taiteellisia vapauksia tässäkin teoksessa on otettu lähinnä tyylin ja kerronnan kohdalla, mutta muuten fakta ja fiktio erotetaan tiukasti toisistaan joko taustoittavassa kappaleessa tai sitten kerronnassa, iloisesti tapahtumien ja repliikkien seassa:

Kuka saisi minkäkin perunanraastimen – se on aivan totta, oikeudenkäyntipöytäkirjassa vuodelta 1873 kuvataan riitaa, joka koski perunanraastimen laillista omistusta, epäselvyyksiä kiinteistökaupoissa ynnä kaiken maailman vähäpätöisyyksiä”. (s. 231) Kommentoiva, jokseenkin ”ylihistoriallinen” kertoja muistuttaa asiakirjalähteiden lisäksi aina aika ajoin lukijoille ominaisesta kärsimättömyydestä: Mutta se on vielä kaukana, eikä ole syytä kiiruhtaa asioiden edelle. (s. 199)

Sophie saa pohtimaan historiankirjoituksen ja historian suhdetta fiktioon.

Myös romaanin muoto on historialliselle kaunokirjallisuudelle epätyypillinen. Historiallisen pienoisromaanin viime vuosikymmenien edustajista tulee mieleen toisen suomalaisen kirjailijan Kristina Carlsonin huikeat teokset Herra Darwinin puutarhuri (Otava 2006) – joka oli myös Runeberg-ehdokkaana – sekä Wilhelm N. päiväkirja (Otava 2011).

Strömberg myöntää esipuheessa suoraan, ettei historiallinen romaani ole koskaan kiehtonut häntä. Parhaimmillaan mukavuusalueelta poistuminen tuottaa tulokseksi jotakin Sophien kaltaista: uudenlaista ilmaisua lajirajojen reunamilta. Pienoisromaani saakin pohtimaan historiankirjoituksen ja historian suhdetta fiktioon ja sitä, kuinka konventionaalista historialliset representaatiot kulttuurissamme ovat.

 

 

 

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto