Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Runoilija kahdessa maailmassa

Johanna Venho, 21.5.2012
Mikko Myllylahti: Väylä 57 s., Savukeidas 2012

Mikko Myllylahti on aina ollut romanttinen runoilija, siinä romantiikan alkuperäisessä merkityksessä, jossa tunteet nostetaan kapeakatseisen ja konservatiivisen realismin vastavoimaksi. Sokerivettä ei Myllylahden runojen romanttisuus ole, se on ollut pikemminkin viljokajavamaista kuolematonta “naistenhousujen perhoskuvioissa, merimiehen tatuoinnessa” kukkivaa tunteen konkretiaa.

”Minulla on tämä puolalainen ikävä/ junat polkkaavat ohi/ junat nitistävät kissan kaulan/ junat ovat minuuttivalssin öljyistä vodkaa”, Myllylahti kirjoitti esikoiskirjassaan Autojen kuumat moottorit kotiinpaluun jälkeen (2003).

”On kaksi maailmaa”

Kahta aiempaa kokoelmaa kalpeammin nimetty Väylä on kuultavana soljuvaa, arkkityyppisen lyyrisistä kuvista kasvavaa runoutta. Edelleen se on perinnetietoista. Modernistiäitien ja -isien ääni kuuluu taustalla, kun Myllylahti avausrunossaan kirjoittaa: ”On kuljettava lasisen veden halki, tuulen hidastuessa, liikkeen loppuessa,/ kuljettava kohti sisäkkäisiä maailmoja, paettava palaamatta milloinkaan.”

Sellaista on tämä runon matka: yli vaihtelevien äärten, mustien vesien, hauraiden porraspuiden… Ja runoilijan osakin on sama. Yhä hän asuttaa kahta maailmaa ja kurkottaa vedenalisesta, unissa todentuvasta maailmastaan päivänvaloon, sähköä sirisevään veitsenterätodellisuuteen.

Viiden vuoden takaisesta Amerikkalaisesta yöstä runojen sävy on muuttunut. Nyt tekee mieli sanoa, että runo liikkuu koko ajan kaksi senttiä ihon alla, puoliksi tiedostamattomissa unensukuisissa maastoissa, varsin perirunollisessa maisemassa.

Luonto ja tekniikka – joita Myllylahti on aiemminkin kirskuttanut runoissaan vastakkain – vuorottelevat reitin varrella: runominä löytää rannoilta metallintuoksua ja  metsästä hapettunutta rautaa, nuoskalumessa makaa sähkökaapeleita. Alkuperäinen ja keinotekoinen, mennyt ja nykyinen maailma liukuvat limittäin. ”On kaksi maailmaa, joissa olen asunut. Toinen on hengitystä, askelia, lämmintä verta; toinen kuolemaa, näkymättömyyttä ja hiljaisuutta.”

Runojen syklinen aika

Myllylahti on rytmin taituri. Säkeet eivät kompuroi. Niiden virtaa ei myöskään pyritä katkomaan tarkoituksellisin tahtilajin vaihdoksin: runot muotoutuvat proosarunoiksi tai sivulla liehuviksi säkeiksi (säe, ”verse”, tarkoittaa takaisin palaamista: syklisyys on siis kirjoitettu jo säemuotoisen runon rakenteeseen). Mutta muodostaan riippumatta runo ei ala eikä lopu, vaan elää kierrostaan. ”Joki leikillään laskee aina uudestaan, vain ihminen murheissaan sitä ryhtyy kahlitsemaan”, isketään riimille silmää.

Lineaariset syy-seuraussuhteet eivät sido runoa. Muistan Markku Toivosen joskus kuvanneen syklisesti muotoutuvaa runoa ikuisena nykyhetkenä. Se saa uusia vivahteita ja sävyjä, mutta ei kehity tarinan tapaan, vaan on valmis itsessään koko ajan. Tätä on Väylän runous. Ikuinen nykyhetki sisältää  saman jatkuvan paluun ajatuksen kuin luonnon kiertokulku: vuorokauden- ja vuodenajat, nälkä, himo tai verenkierto. Runojen rytmi on sykettä. ”Lopulta olemme takaisin siinä mistä lähdimme. On tämä hetki, tuuli jonka tunnet kohta niskassasi.”

Tällaiseen runoon kuuluu myös kertaus: samat kuvat ja symbolit toistuvat ja liikkuvat runojen “sisäkkäisissä maailmoissa”. Lumi, valo, vesi. Puut, oksat, maa. Ihminen, joka on irtautunut maasta ja palaa siihen takaisin. ”Niin moni asia on palautunut ennalleen.” Paikoin kaipaan aiempien kirjojen rouheaa ruumiillisuutta. Nyt lyyristen kuvien toisto alkaa kirjan keskivaiheilla syödä omaa voimaansa.

Luopumisen opettelua

Kirjan läpäisevänä teemana on luopuminen. Sen vuodenajat ovat syksy ja talvi: vanha kuolee, jotta uutta voisi syntyä. Miten luopumiseen voi tottua? Ja milloin alkaa taju elämän vähenemisestä? ”Kun synnyin olin täydempi kuin tänään. Jokainen uusi päivä ja luovutan itsestäni palasen kuin kerjäläiselle lantin niille jotka kohtaan kunnes lopulta olen tyhjä”, Myllylahti kirjoittaa.

Ehkä luopumisen alku on siinä, että runominä ottaa vastaan lapsen. Sen lämmin hengitys nousee tammikuiseen pakkasilmaan. Lapsi on ääretön, laajeneva kaikkeus. Aikuisen kokijan osa taas on pidellä kiinni menneisyydestä ja kartoittaa sitä mistä on tullut. Ja oppia lopulta irrottamaan otteensa.

Runo liikkuu koko ajan kaksi senttiä ihon alla.

Toisin kuin leikkivä lapsi, aikuinen tiedostaa kuolemansa, joka koko ajan liikkuu lähemmäs. Lohtu on lapsen tai toisen ihmisen kohtaamisessa: ”On lohdullista nähdä itsensä muissa silloin kun on tyhjä ja kadottanut sen mikä on annettu.”

Näin täyteen ripustetut rivit pakottavat lukemaan sanoja ääneen. Kyllä, rivi tai säe kannattelee painonsa, runo pysyy koossa. Välistä voisi irrotella pois sellaisia löyhiä täytetoteamuksia kuin ”asioilla on aina kaksi puolta” tai ”jokainen lopulta kantaa menneisyyttään mukanaan”.

Joki on pyhä

Merkityksellä ladattu konkretia on ollut kaikissa kirjoissa Myllylahdelle ominaista. Niin on edelleen, vaikka ulkoisen tapahtumisen ja silmien editse vyöryvien näkyjen määrä on vähentynyt. Väylänvarren maisemaa kirjovat syksyiset metsät ”tulvillaan kesän lahoavia rippeitä, reikäisiä sieniä, märän puun kappaleita, hampaita, kynsiä ja naavaisia hiuksia”.

Talvi hiipii runossa ovesta sisään ja talvitakin sisään tuulee maailmanlopun tuuli. Väylän vedenhuuhtomat ihmiset ovat omilla tahoillaan yksin, makaavat puhumattomina huoneissaan. Unesta on tullut lihaa ja luuta todellisempaa. Mutta kirkkaassa surumielisyydessä (jota en halua kutsua pessimismiksi, todellisuudentajua se on) virtaava joen vesi sentään edustaa vahvaa elämää: ”Veden voima on järkkymätön, kysymysten tuolla puolen.”

Virta on luonnonvoima, ihmistä isompi. Ja vesi on kaiken maanpäällisen elämän ja selviytymisen perusedellytys: ”Joki on pyhä vaikkei se sitä meille näytäkään ja pakettitalot huutavat ikuisilla rannoilla. Väylä puhkuu vanhuuttaan, se muistaa jokaisen sitä runnelleen vuodenajan, muttei ihmisen osaa, ei millimetripaperille mitattuja reittejä, harpin puhkomia reikiä kankaalla, maapallon litteyttä.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto