Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kun pienestä tulee suurta

Saara Oranen, 25.10.2010
Mikko Viljanen: Kesken hengityksen kaiken s., Teos 2010

Mikko Viljasen esikoisrunoteos Kesken hengityksen kaiken keskittyy näennäisesti jokapäiväiseen. Runot hakevat lähtökohtansa tunnistettavasta mutta laajenevat myös arjen toiselle puolelle, unenomaiseen ja aistinvaraiseen. Keskuksena toimii puhuja, jonka ympärille eri maailmat kietoutuvat.

Tiiviissä runoissa säkeitä ei ole monta, mutta ajatusta sitäkin enemmän. Muun muassa dramaturgina ja prosaistina kunnostautunut Viljanen osaa kiteyttää sanottavansa. Paikoittain ilmaisu onkin lähes aforisminomaista.

Pienille hetkille ja havainnoille annetaan suuri merkitys. Oivallukset voivat syntyä yhtäkkiä, ”kesken hengityksen, kaiken”. Huomiot ja tilannekuvat kasvavat metaforisiksi mietelmiksi, joihin mahtuu koko elämä.

”Varjot suippenevat keskustelun kärjiksi / ilta, esikoinen lepää kapaloissaan / kietaise vuotesi, avaa takkisi ja paljasta / itsesi, kaupustelija, elämän mysteeri.”

Vaikka puhuja on runojen primus motor, säkeet laajenevat kattamaan henkilökohtaisen kokemusmaailman lisäksi laveamman näkemyksen ympäristöstä. Yhteiskunnallisuus on liian jyhkeä sana kuvaamaan runojen hienovaraista humaanisuutta. Sanomaa ei alleviivata, mutta se tulee selväksi.

”Hiljainen on tuhottu liha / sen ääni tulee iholle / vaivihkaa. Kuvan päässä / sanoinkuvaamattomasta / pyyhitään uutiset lasista / säällä, sanalla maailmasta.”

Läpi kokoelman pieni ja suuri rinnastuvat: uutisissa näkyvät asiat ovat kaukaisia ja sanoinkuvaamattomia mutta samalla tässä läsnä, omalla ihollamme.

Lukijaa lähellä

Runojen teemat ovat melko kuluneita – tai aina ajankohtaisia, riippuu näkökannasta: ihmissuhteet, aikuiseksi kasvaminen, päivien ohi vieriminen. Keskiössä on usein perhe. Vanhemmuutta ihmetellään, lapsuus on sekä puhujan muistoja että omien lapsien seuraamista aikuisena.

Viljanen kasaa tutuista aineksista oman näköisensä kudelman. Kokoelma pitää otteessaan ja tunnelma säilyy vahvana. Taitavasti rakennetut kuvat aukeavat moneen suuntaan. Vesi ja lumi toimivat toistuvina vertauksina vääjäämättömälle ajan kulumiselle, syklille, jossa ”joki virtaa mereen, mennyt ojiksi metsään”.

Kielen tasolla on taitavaa leikittelyä, vaikka sävy on pääosin pohdiskeleva, surumielinenkin. Loppusoinnutus, loruilua muistuttava äänteellinen rytmitys ja sanaleikit luovat laulelmanomaisuutta. Säkeet etenevät pakottomasti. Aiheiden lisäksi myös ilmaisu on jollain lailla perinteistä, vaikkakin päivitetyssä muodossa.

Ehkä juuri tunnistettavuuden ja rytmisyyden ansiosta runot tuntuvat helposti lähestyttäviltä. Teksti aukeaa myös lukijalle – nyt ollaan kaukana sisäänpäin lämpiävästä nykyrunoudesta. Kokoelmaan palaa mielellään uudelleen, ja sen voi kuvitella kestävän hyvin aikaa. Kesken hengityksen kaiken on jo rutinoituneen kirjailijan lupaava avaus lyriikan kentälle.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto