Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Paniikkiprinsessa ei paperipussipääritaria kaipaa

Siina Sorvali, 21.1.2021
Moa Romanova: Paniikkiprinsessa 183 s., Sammakko 2020 Kääntäjä(t): Seppo Lahtinen

Moa Romanovan Paniikkiprinsessa (2020) kertoo ennen kaikkea Moan mielenterveysongelmista ja niiden kanssa elämisestä, mutta myös nettideittailusta, 53-vuotiaasta tv-julkkiksesta, bilettämisestä ja ylipäätään nuoren elämästä Göteborgissa 2010-luvun loppupuolella. Kirjan alussa Moa alkaa jutella Tinderissä 53-vuotiaan tv-julkkiksen kanssa ja päätyy hänen kanssaan treffeille. Treffien jälkeen parivaljakko jatkaa vilkasta viestittelyä, sillä tv-julkkis kertoo ihastuneensa Moan taiteeseen ja haluavansa alkaa tämän sponsoriksi. Kuten päähenkilön nimestä voi jo päätellä, Paniikkiprinsessa on myös autofiktiivinen teos. Se kuvaa samoja tapahtumia, joista Romanova on kertonut julkisuudessa aiemminkin.

Paniikkiprinsessassa Moalla on taustalla huumeiden käytön laukaisema psykoosi ja psykiatrisella osastolla vietetty hoitojakso. Niitä ei näytetä lukijalle, vaan ne tulevat esiin ohimennen. Moa on cool, näyttävästi pukeutuva Tinder-treffailija, kaveriporukassa bilettäjä, spontaanin kissatatuoinnin ottaja. Sen lisäksi hän on myös pelokas, turhautunut, ehkä vähän yksinäinen. Sarjakuvassa ei ajatuskuplien avulla kerrota Moan ajatuksista tai tunteista, mutta Romanova saa hienosti avattua Moan mielenmaisemaa hienovaraisin keinoin: silmiin kohoavalla itkulla, kun Moa näkee auton alle jääneen kissan, tai ärsyyntyneellä irvistyksellä, kun suihku ei toimi.

Kuvituksensa ansiosta Paniikkiprinsessaa on ilo selailla ilman, että edes lukee tekstejä: kirjassa on useita koko sivun tai aukeaman kuvia, jotka tuntuvat imevän katsojaa sisäänsä, sillä niissä Romanova on irrotellut niin väreillä kuin yksityiskohdillakin.

Kirja koostuu hiljaisista kohtauksista Moan elämästä: taidekoulun hylkäyskirjeestä, junamatkasta, kirpputoriretkestä. Välillä Moa puhuu oireistaan psykologin kanssa, välillä tv-julkkikselle tai ystävilleen. Tahti on maltillinen, mitään varsinaista juonta ei ole, eikä siksi ole myöskään kiire mihinkään. On aikaa pysähtyä lukemaan huonoja runoja tai pakkaamaan varastettuja kaljoja laukkuun.

Kiinnyn Moaan heti. Tunnistan kaikessa mitä hän tekee itseni, ystäväni tai vaikka ihmiset, joita seuraan Twitterissä, siis minua ympäröivän millenniaalikuplan. Erityisesti sivulta 48 alkava usean sivun kohtaus tuntuu epätodellisella tavalla tutulta. Siinä vihreä lima, ehkä merivesi tai päärynämehu hiljaa upottaa sisäänsä Moan huoneen. Nimittäin kun mikään muu ei auta, kuvittelen uppoavani viileään, läpinäkyvään geeliin, jossa kellun samaan tapaan kuin Moa vihreäksi muuttuneessa huoneessaan.

Kuvasitaatti Paniikkiprinsessasta

Sen lisäksi, että Paniikkiprinsessaon moniulotteinen, lukijan maailmaa ja todellisuutta kommentoiva ja hauska kuvaus mielenterveysongelmista, se myös tarjoaa kuvituksen riemujuhlaa sivu sivun perään. Romanova kuvaa erityisen omintakeisesti ihmisiä: Paniikkiprinsessanhenkilöhahmoilla on suuret, laatikkomaiset kehot, valtavat kädet ja jalat ja pienet päät. Kasvojen piirustustyyli vaihtelee henkilöstä toiseen. Moan kasvot saavat useimmiten ilmeensä vain muutamalla viivalla, tv-julkkiksen pään peittää paperipussi, ja tämän ilme muuttuu hyvin vähän. Moan kaverin Sarahin huomiota herättävin piirre ovat mangamaisen suuret, lähes puolet kasvoista peittävät silmät.

Naiset esitetään rumina, muhkuraisina, äkäisinä, räkäisinä, epätoivoisina, lamaantuneina ja sekopäisinä – eli ehdottoman todentuntuisesti.

Nykysarjakuvan naisia yhdistää vittuuntuneisuus

Viime vuosina Suomessa julkaistussa sarjakuvassa ovat kuuluneet aiempia vuosia vahvemmin feminismiä ja yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevien tekijöiden äänet. Paniikkiprinsessassa on samaa esimerkiksi Ulla Donnerin sarjakuvien ja Riina Tanskasen Tympeät tytöt -Instagram-tilin aiheiden kanssa. Kaikki kolme piirtävät hyvin omintakeisesti, mutta tuotantoa yhdistävät kantaaottavuus, ronskiuus ja se, ettei kuvituksissa tavoitella kauneutta tai viehättävyyttä. Heillä on jotain yhteistä myös Emmi Valveen Girl Gang Bang Bang -sarjakuvan (2018) tyttöjengiläisten kanssa. Tosin Valveen viiva on pehmeämpää eikä sävykään ehkä yhtä vittuuntunut kuin edellä mainituilla.

Paniikkiprinsessassa henkilöhahmojen sukupuolia ei kommentoida eikä korosteta, ja piirrostyylin takia useimmat hahmot näyttävät androgyyneiltä. Teos kuuluu silti ehdottomasti samaan jatkumoon edellä mainittujen kanssa: siinäkin kieltäydytään näyttämästä naisia ensisijaisesti haluttavina objekteina, heikkoina pelastettavina tai vahvoina ja seksikkäinä. Naiset esitetään rumina, muhkuraisina, äkäisinä, räkäisinä, epätoivoisina, lamaantuneina ja sekopäisinä – eli ehdottoman todentuntuisesti.

Kuvasitaatti Paniikkiprinsessasta

Minua Paniikkiprinsessassa viehättää erityisesti sen samaistuttavuus. Entä ne lukijat, jotka eivät ole elämässään eksyksissä olevia ahdistuneita parikymppisiä? Vahvaa millenniaalilta millenniaaleille -sävyä kantavan kirjan anti sellaiselle lukijalle lienee lähinnä kirjan kuvituksessa. Romanovan piirrostyylin takia Paniikkiprinsessa on kuin kansiin laitettu nykytaidenäyttely, mikä saattaa perinteisemmän sarjakuvan ystävälle näyttäytyä vieraana. Kuvituksensa ansiosta Paniikkiprinsessaa on ilo selailla ilman, että edes lukee tekstejä: kirjassa on useita koko sivun tai aukeaman kuvia, jotka tuntuvat imevän katsojaa sisäänsä, sillä niissä Romanova on irrotellut niin väreillä kuin yksityiskohdillakin. Väritys ja varjostus ovat suurissa kuvissa usein erilaisia kuin pienissä ruuduissa – värejä on enemmän, tai ne ovat erisävyisiä kuin edeltävillä sivuilla, varjot tuovat kuviin pyöreyttä ja kolmiulotteisuutta.

Missään vaiheessa kirja ei tunnu tahmealta, laahaavalta, jo moneen kertaan nähdyltä mielenterveysongelmien kuvaukselta, vaikka niitäkin se kuvaa. Romanova onnistuu näyttämään Moan ja paniikkihäiriön koskettavasti ja aidosti ilman melodraamaa tai siirappisuutta. Välillä itkettää, välillä on paha olla tai turhauttaa elää ”helvetin kyrpäelämää”, mutta toisinaan taas tehdään ihan normaaleja juttuja, käydään treffeillä tai hengataan kavereiden kanssa. Kirjan lopusta tekee onnistuneen se, ettei siinä revitellä millään pikaparantumisella, auvon tuovalla satuprinssillä, ihmelääkkeellä tai muullakaan uskomattomalta. Sen sijaan Romanova näyttää, miten pieni asia lopulta voi olla merkki käännöksestä parempaan päin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto