Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Koskettava matka ulos lapsuuden traumoista

Amira Al Bayaty, 30.7.2007
Niels Fredrik Dahl: Matkalla ystävän luo s., Bazar 2007 Kääntäjä(t): Sanna Manninen

Norjalaisen Niels Fredrik Dahlin viisi vuotta sitten ilmestynyt ja hiljattain suomennettu teos Matkalla ystävän luo on lukukokemuksena väkevä, eräällä tavalla jopa huumaannuttava. Tarinassa kohtaavat surullisuus, lapsen mielikuvituksen värittämä kokemusmaailma sekä eräänlainen ahdistavuus, joka syntyy hyvinkin realistisesti esitettyjen yhteiskunnallisten olojen kuvauksesta.

Sosiaalisen ympäristön muodostavat Oslon reunamilla sijaitseva lähiö, sen lähettyvillä oleva keto, Hoffin Kreivin tila sekä Tårnbyggetiksi kutsuttu entinen Oslon korkein rakennus. Kerronta liikkuu sekä kylmän sodan ajassa että uuden vuosituhannen alussa. Päähenkilö Vilgotin lapsuudessa kuiskittiin vielä erikoisen kuvaamataidonopettajan paidan värin ja maalausten herättämistä epäilyistä miehen poliittisen suuntauksen suhteen, ja sodassa palvelleilla sankareilla oli luksuslukaalit. Aikuisen Vilgotin katsellessa kohti entistä luksusasuntoa hän näkee enää tyhjyyttään heijastavat ikkunat.

Vilgotin kasvuympäristö kokee kolmenkymmenen vuoden kuluessa samankaltaisia muutoksia kuin vastaavat alueet Suomessakin. Lähikaupat suljetaan, tiloilla laiduntavat eläimet katoavat suurempiin tuotantokeskuksiin ja rakennukset kutistuvat kaupungin kasvaessa uusien, mahtavampien talojen myötä. Yhteiskunnallisen ympäristön kehitystä tärkeämmäksi nousee kuitenkin Vilgotin henkinen kasvu traumatisoituneesta lapsesta vähitellen itsensä löytäväksi aikuiseksi.

Romaani kuvaa norjalaista laitakaupungin arkirealismia 1960-luvun lopulla sekä 2000-luvun alussa pienen perheen ainoan pojan kautta. Se on kerännyt runsaasti positiivista huomiota kotimaassaan. Ilmestymisvuotenaan 2002 teos voitti Norjan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon Brageprisenin.

Tarinan liikuttavuus on sekä sen paikoin lähes epätodellisessa tunnelmassa että tapahtumissa. Tunnelma syntyy kirjailijan kuvatessa asioita päähenkilön, Vilgotin, silmin. Kokemukset ovat Vilgotille itselleen kuitenkin täysin todellisia. Osa illusorisesta tunteesta syntyy siitä, että lapsi tulkitsee asioita omasta maailmastaan käsin. Lapsen tulkinnan taustalla on kuitenkin aina mieli, jota aikuisten maailma on muokannut.

Epätodellista tunnelmaa lisää toinen tarinan keskeisistä hahmoista, entinen sirkusnorsu Batir. Epäselväksi nimittäin jää, onko norsu lopulta olemassa myös reaalisessa, Vilgotin mielen ulkopuolisessa todellisuudessa.

Vilgotin ankara maailma

Vilgotin maailma on ulkopuolisilta puitteiltaan karu. Pojalle ei paljon tarjottu lapsen kehitykselle tärkeitä virikkeitä. Vanhemmat eivät liiemmin keskustelleet poikansa kanssa maailmassa vastaantulevista vaaroista tai muistakaan ilmiöistä niiden oikeilla nimillä. Niinpä Vilgot tulkitsee kokemaansa ja näkemäänsä oman ymmärryksensä pohjalta.

Vilgotin äiti on vakavasti sairas. Sairaskohtausten lähestyessä hän muuttuu vihaiseksi ja lohduttomaksi, ja hänen komentonsa väsyttävät myös Vilgotin isää. Pojan mielestä äiti on tuolloin jopa ruma, mutta sitä Vilgot ei henno äidilleen tunnustaa. Vilgotin isä puolestaan on saanut tarinassa ikään kuin kaksi hahmoa. Pojan lapsuudessa hän on väritön, epävarma ja kotiolojen edessä alistuva mies.

Vilgotin aikuistuttua isä kokee sosiaalisen arvonnousun muutettuaan omakotitaloon ja löydettyään vaimonsa kuoltua uuden naisystävän. Aikuisen Vilgotin isä uppoutuu täysin uuteen rooliinsa talonomistajana ja torjuu menneisyyden. Tähän lukeutuu myös epäonninen poika.

Vilgotin lapsuudessa vanhemmat kyllä rakastivat poikaansa ja myös osoittivat sen mutta ainoastaan niinä harvoina hetkinä, jolloin voivat itse hyvin. Ei olekaan siis ihme, että 11-vuotiaana Vilgot on pelokas lapsi, joka itkee pienimmästäkin asiasta. Kotona on hyvä olla vain äidin sairaskohtausten välillä. Näin ollen pojalle jää lukuisia pitkiä tunteja kulutettavaksi ennen nukkumaanmenoaikaa. Niinpä hän sanoo kotona menevänsä ”ystävän luo”. Usein poika kuitenkin vaeltaa yksin pihalla tai istuu pyöräkellarissa ja odottaa kotiintuloajan lähestymistä.

Keskeisin puute Vilgotin lapsuudessa onkin aikuisen turvallinen läsnäolo ja ehdoton rakkaus. Pojan arjesta puuttuu ihminen, joka puhdistaa hänen kasvonsa kostutetulla nenäliinalla ja silittää niskaa tavalla, josta hän suuresti pitää.

Tätä ystävää etsiessään Vilgot takertuu omituiseen Hoffin Kreiviin, joka asuu lähiön laitamille jääneessä kartanossa. Erakoitunut Kreivi elää hyvin konkreettisestikin menneisyytensä keskellä. Miehen talo on täynnä vanhaa rojua, minkä ympäröimänä hän katsoo illasta toiseen samaa vuosientakaista kaitafilmiä. Kreivissä Vilgotia varmasti kiehtoo samankaltaisuus, luultavasti kuitenkin pojan itse sitä käsittämättä. Kreivi on yhtälailla syrjäytynyt ympäröivästä maailmasta ja väärinymmärretty. Juro Kreivikään ei voi täyttää Vilgotin kokemaa tyhjyyttä. Yksinäisyys ja hellyyden kaipuu johtavat lopulta harhateille, minkä seuraukset kulkevat mukana vuosikymmeniä.

Eräässä kirjan riipaisevimmista kohtauksista aikuinen Vilgot puhuu äitinsä hautakivelle:

”Ei ollut tilaa. Äiti. Missään ei ollut tilaa ja kaikilla oli toisensa ja sitten Colamies sai minut. Minut heitettiin käärmekartanoon, äiti. Luulen että sinä tönäisit. Luulen että isä työnsi. Luulen että minä hyppäsin. Istuin siinä autossa, istun yhä siinä autossa. Haluan ulos autosta, äiti. Haluan pois käärmekartanosta!”

Kiintoisaa vuorokerrontaa

Tarina on rakennettu keskenään vuorottelevien jaksojen varaan. Vilgotin 1960-luvun lapsuudesta siirrytään ajoittain tarkastelemaan aikuisen Vilgotin elämää. Jaksot kytkeytyvät toisiinsa, kun pienen pojan vaiheet ja kokemukset selittävät aikuisen Vilgotin elämää. Myös Dahlin kerrontatekniikka on kiintoisa, sillä kertoja vuorottelee minäkertojan ja ulkopuolisen äänen välillä. Molemmat kuvakulmat ovat kuitenkin Vilgotin, joko aikuisen tai lapsen.

Mielenkiintoinen lisäys, ja samalla vahva kontrasti epätodelliselle vaikutelmalle, on todellisten henkilöiden lisääminen tarinaan. Näitä ovat muiden muassa amerikkalainen valokuvaaja Joel Sternfeld sekä norjalainen poliitikko ja ensimmäinen YK:n pääsihteeri Trygve Lie. Trygve Lietä, jota Vilgotin lapsuudessa ”pidettiin maailman mahtavimpana miehenä” hänen ansioistaan taisteluissa Hitlerin mahtia vastaan, joka on Vilgot-pojalle salaperäinen sankari ja joka asuu hienoimman talon ylimmässä kerroksessa, ei aikuisen Vilgotin maailmassa enää muistella.

Romaania reunustaa myös kehyskertomus. Tarina alkaa ja päättyy päivään, jolloin aikuinen Vilgot vapauttaa ladossa asuvan norsunsa. Oslon liepeillä juuri kahleistaan päästetty vapaana juokseva norsu aiheuttaa ympärillään hämmentynyttä sekasortoa. Norsun vapauttamisella on samalla syvempi ja tarinan kannalta keskeinen merkitys. Iskiessään rikki Batir-norsun kahleita nelikymppinen Vilgot on itsekin jossain määrin vapautunut elämäänsä vuosikymmeniä kahlinneista traumoista.

Norsu ja Vilgot rinnastuvat muillakin tasoilla. Entinen sirkuksen kasvatti toistaa vankeudessa samaa monotonista liikettä. Norsu kutoo heiluen edestakaisin, se on ”yhden ainoan sairaan, nöyryyttävän askeleen vanki”. Myös Vilgot on samojen, menneisyyden nöyryyttävien muistojensa vanki ja myös hänen käytöksessään on ”jotain luoksepääsemätöntä ja ehdotonta”.

Sekä Vilgot että norsu ovat yksinäisiä, joita oikein kukaan ei haluaisi vaivoikseen. Siinä missä norsu poikkeaa ympäristöstään norjalaisen suurkaupungin liepeillä, sosiaalisesti eristynyt, kottikärryillä leipäsäkkejä kuljettava aikamiespoika on lähistölleen miltei huomaamaton. Erilaisuudessaan molemmat ovat silti jopa pelottavia. Poikkeavuuteen on vaikea suhtautua, helpompaa on pysyä erossa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto