Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Pohjoista valoa

Elli Leskelä, 28.3.2003
Niilo Rauhala: Vedet puhuvat läpi elämän, Kyllä kelpaa s., Otava, Kirjapaja 2002, 2003

Niilo Rauhalalta on ilmestynyt lyhyellä aikavälillä kaksi runokokoelmaa eri kustantajilta. Hyvin erilaisina ne viestittävät varttuneen runoilijan hengen voimaa ja joustavuutta. Uskonnolliseksi runoilijaksi kanonisoitu Rauhala välittää kokoelmassa Vedet puhuvat läpi elämän ihmisyyden perustuntoja luonnon symboliikan, valon ja pimeyden vuoropuhelun kautta. Jälkimmäisessä kokoelmassa hän antaa Pegasoksensa kirmata vallattomasti ja hilpeän humoristisesti uusilla niityillä niin, että ”kyllä kelpaa!”

Vedet puhuvat läpi elämän on parasta Rauhalaa, modernistia, jonka ilmaisun voima lähtee pohjoisen luonnon avaruudesta, tuntureista, virroista, merestä. Häntä ei tarvitse lukea uskonnollisena runoilijana, niin yleispätevää teksti on. Hän ei saarnaa, sillä hän on sisäistänyt sen totuuden, että julistava taide on huonoa. Hyvä taide julistaa.

Rauhala on vilpitön ja avoin runoilija, joten on selvää, että elämän läpäisevä uskonnollinen tematiikka näkyy. Hänellä ei kuitenkaan ole valmiita ratkaisuja elämän ristiriitoihin ja ongelmiin, vaan niin pimeys kuin valokin ovat yhteiset. Ennakkoluulottomalle lukijalle runot puhuvat aina parhaiten itse omasta puolestaan. Oma kokemus on tärkein kriteeri, ja se on jokaisella ainutkertainen.

Merkillisellä tavalla koin Rauhalan ja Saarikosken yhteyden, kun Rauhala kirjoittaa koko ikänsä mittaisesta suhteesta Sanaan, jonka hän on elämän varjoissa uneksinut rakentavan suojaavan katon ylleen: ”…Sauva, johon käteni on sopeutunut, / on pystyssä, nojaa kattoon. / Sanan pitkä varjo, säde./ ” Saarikoski taas miettii sieniretkeltä palatessaan: ”… Jos en tietäisi että minä asun tuossa talossa ajattelisin että siinä asuu onnellisia ihmisiä…”

Kokoelman Kyllä kelpaa aloittaa runoilijan reipas julistus, jossa hän antaa itselleen luvan kulkea omalla laillaan ja asettaa sielunsa levälleen: ”Tarkasti askeltaen / oman rytmini haen. / Joku ei sitä siedä, / tahtoisi tarttua, viedä /”

Rauhala tarttuu riimiin ja iloiseen lorun poljentoon kertoillen elämänsä aikana kohtaamistaan hilpeistä ja vakavammistakin tapauksista, jaellen kokemuksen tuomaa viisautta, elämän
rosoista rikkautta. Siellä on Antin resepti pitkään ikään ja terveyteen, sopimus Hilman kanssa, että tämä saa ajaa miehen ulos, ellei tämä ole mieleen. Niinpä Antti virkkoo: ”… saan terveydestäni kiittää Hilmaa, kun antoi haukata raitista ilmaa.”

Mukana on balladi kauniista ja rohkeista, hartaushetkestä vanhainkodissa, Kännykkä-Kallesta – ”No minähän tietysti kännyköin, / kun ihmisten luokse ikävöin.” – ja Miinasta, joka oli aina virrenveisuussa puoli värssyä edellä muuta seurakuntaa. Myös eläimet pääsevät osastossa ”Ken sen tietää ja arvaa, miten kiitos hivelee ketun karvaa” osoittamaan elämänmenon surkuhupaisia ja huvittavia puolia.

Runot herättävät hymyä ja hyvää mieltä. Uskon niiden löytävän otollisen vastaanottajakunnan vaikkapa varttuneiden yhteisistä tapaamisista. Kelpaapa nuoremmillekin ohje rakkauden haalistuessa kaivaa esille ja lukea vanhat rakkauskirjeet. ”Näin luet ja rakkaus iskee tulta, / taas auringonkirkkaana hehkuu kulta.”

Kiitos Rauhalalle ilon pisaroista tähän niin totiseen elämänmenoon.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto