Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Suurta innoittunutta naurua

Aino Rajala, 9.7.2001
Nikolai Gogol: Kuolleet sielut s., Otava 2001 Kääntäjä(t): Juhani Konkka

Nikolai Gogolin maine realistina on aikojen saatossa menestyksekkäästi uhmannut venäläisen mestarin fantastisia ja absurdeja piirteitä. Niinpä muun muassa Kuolleita sieluja on – eritoten kotimaassaan – luettu realistisena kuvauksena Venäjän surkeista oloista ja syytöksenä maaorjuutta vastaan. Kirjailijaa itseään huolestutti maineensa kriittisenä realistina, ja hän tähtäsi Kuolleet sielut juuri torjumaan epäilykset yhteiskuntakritiikistä. Siitä huolimatta teoksen kertoja julistaa, että hänen tarkoituksensa on “suuren innoittuneen naurun“ varjolla kuvata Venäjän synkkää todellisuutta sellaisena kuin se on. Yhtä kaikki, lopulta Gogolin kansantarumaisen hillitön fabulointi lienee omiaan kyseenalaistamaan minkä tahansa ryppyotsaisen tulkinnan.

Gogolin alkuperäinen suunnitelma oli tehdä romaanistaan ei vähempää kuin venäläinen vastine Danten Jumalaiselle näytelmälle: kolmiosainen eepos, joka kertoisi Venäjän kansan moraalisesta kamppailusta ja vapahduksesta. Nykyisin Kuolleina sieluina tunnetaan kaavaillun trilogian ensimmäinen osa, hauska mutta lohduton Venäjä-kuvaus, jonka päähenkilö Tšitšikov on moraaliton huijari. Teoksen oli määrä vastata Danten Helvettiä. Toisesta osasta, Kiirastulesta, on säilynyt vain tarinan runko, jossa kuvataan kristillis-moralisoivaan sävyyn Tšitšikovin kehitystä positiiviseksi sankariksi. Kolmatta osaa Gogol ei tiettävästi ehtinyt aloittaakaan – venäläinen paratiisi jäi siis kuvaamatta.

Nyt pokkarina julkaistuun laitokseen sisältyy Kuolleiden sielujen ensimmäinen osa, joka tuleekin hyvin toimeen itsenäisenä romaanina. Teos lukeutuu pikareskiromaanien traditioon. Tie on sen keskeinen motiivi, joka toistuu korostetusti romaanin alussa, keskellä ja lopussa. Tšitšikov on venäläinen pikaro, joka matkustelee pitkin maaseutua ostelemassa tilanomistajilta kuolleita sieluja eli kuolleita maaorjia, joita ei vielä ole poistettu rekistereistä. Hänen lausumaton tarkoituksensa on arvatenkin rikastua myymällä sielut eteenpäin. Tämä sielukauppa on muiden merkitystensä ohella myös yksinkertainen tekosyy kuljettaa Tšitšikovia ja saattaa hänet kohtaamaan mitä erilaisimpia ihmisiä.

Tšitšikov itse kuvataan miellyttäväksi mutta muuten huomiota herättämättömäksi ihmiseksi. Hän on personoitu keskinkertaisuus, kuka tahansa: “herrasmies, joka ei ollut ulkohahmoltaan kaunis muttei rumakaan, ei liian lihava, eikä liian laiha; ei voinut sanoa että hän olisi ollut vanha, muttei sitäkään että hän olisi ollut liian nuori.“ Tšitšikovin matkallaan tapaamat tilanomistajat sitä vastoin ovat kokoelma estottomasti liioiteltuja karikatyyrejä. Kussakin on yksi keskeinen piirre, joka paisutetaan absurdeihin mittasuhteisiin: Manilov on makeileva hienostelija, Sobakevitš öykkärimäinen ahmatti, Pljuškin parantumaton saituri. Suunpieksäjä Nozdrevia kertoja kuvaa näin: “Kotonaan Nozdrev ei viihtynyt mitenkään päivää kauemmin. Hänen tarkka nenänsä vainusi jo peninkulman päästä missä oli markkinat kaikenlaisine hiluineen ja tanssiaisineen. (—) Hän valehteli vaikkei siihen ollut minkäänlaista tarvetta: joko hän äkkiä kertoi, että hänellä oli ollut sininen tai ruusunpunainen hevonen tai lasketteli jotakin muuta pötyä. (—) Jos joku lyöttäytyi häneen lähemmin, sitä pikemmin hän töhri kaiken: hän päästi liikkeelle jonkin päättömän jutun, niin typerän että sellaista on vaikeaa keksiäkään, ja sai peruutetuksi häitä ja kauppatoimia.“

Henkilökuvaus on kautta romaanin yhtä antaumuksellista. Tilanomistajien toisiaan seuraavista muotokuvista sukeutuu irvokkaan koominen kuriositeettien kavalkadi. Komiikan varjolla tuodaan esiin Tšitšikovin kauppakumppanien tavaton henkinen köyhyys, joka saa tilanomistajat itsensä näyttämään kuolleilta sieluilta enemmän kuin kaupittelemansa musikat. Heidän rajoittuneisuudestaan kertoo selvimmin se ihmisarvon suruton polkeminen, jota sielukauppa todistaa: ihmisistä on tullut kauppatavaraa, jolla keinotellaan.

Jos Kuolleiden sielujen henkilöt ovat enimmäkseen karikatyyrejä, samaa voisi sanoa romaanin kertojasta. Hän on vähintään sitä, mitä tavataan kutsua äänekkääksi kertojaksi: kaikkitietävä fiktiivisen maailman mestaroija, joka laveassa kerronnassaan sekoittaa riemukkaasti olennaisen ja epäolennaisen. Aivan romaanin alussa kertoja eksyy seuraavanlaiselle sivupolulle: “Herra heitti lakkinsa päästään ja avasi sateenkaaren värisen villaliinan, joita naineille miehille kutovat omat aviopuolisot liittäen lahjaansa sopivia neuvoja siitä millä tavoin liina on kiedottava kaulaan, mutta kuka niitä valmistaa poikamiehille, sitä en varmasti voi sanoa, Luoja sen tietäköön; minä itse en ole milloinkaan pitänyt sellaista liinaa.“ Romaani vilisee tämänkaltaisia epävarmuuden ilmauksia, jotka toimivat koomisena vastapainona kertojan kaikkitietävyydelle. Samantapaisia leikillisen metafiktiivisiä aineksia teokseen tuo kertojan alituinen taipumus murtaa fiktiivisen maailman illuusio. Esimerkiksi kuvatessaan Tšitšikovin vierailua Manilovin luo kertoja kiinnittää hupaisalla tavalla huomiota omaan kerrontaansa: “Tuttavat suutelivat lujasti toisiaan, ja Manilov lähti saattelemaan vierastaan sisälle. Vaikka aika, jonka kuluessa he kulkivat kuistin, eteisen ja ruokasalin halki, onkin lyhyenpuoleinen, niin yritämme kuitenkin, ennättäisimmekö sillä välin sanoa jotakin talon isännästä.“

Kuolleista sieluista puhuttaessa ei voi ohittaa Gogolin mehevyydestään kuuluisaa kieltä. Ikävä kyllä tunnettua on, ettei tuo leimallisesti venäläinen mehevyys ota välittyäkseen vieraille kielille. Eri rekisterien suvereeni käyttö, kansanomaisten sutkausten ja haukkumasanojen kirjo, henkilöiden nimiin liittyvät vitsit sekä moni muu seikka tekevät tekstistä mahdotonta kääntää. Muiden venäjää taitamattomien lohduksi on sanottava, että Juhani Konkan vanhassa suomennoksessa on sentään kosolti väriä ja erityistä charmia, joka panee paremmasta tietämättömän lukijan etäisesti aavistelemaan alkutekstin rikkauksia.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto