Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ruma naistenmies

Jouni Tossavainen, 30.10.2000
Nikos Engonopulos: Lintujen paluu s., Nihil Interit 2000 Kääntäjä(t): Reija Tanninen

Kreikkalaisen runouden nobelistit Giannis Seferis ja Odisseas Elitis olivat mukana antologiassa ”Kourallinen valoa”, jonka Nihil Interit julkaisi vuonna 1997. Vuotta aiemmin samalta kustantajalta ilmestyi Kostas Kariotakisin valikoima, joka kuuluu nykykreikkalaisen runouden kaanoniin siinä missä antologiassa ”Kourallinen valoa” esitellyt 17 muutakin runoilijaa.

Kariotakisin runojen jälkeen suomeksi on saatu kokonaisen kirjan verran runoja myös Leninin rauhanpalkinnolla siunatulta Giannas Ritsosilta. Nyt on vuorossa surrealistina tunnetuksi tullut Nikos Engonopulos (1907-1985). Edelleen asialla on Nihil Interit ja valikoiman nimi ”Lintujen paluu”. Tämä työ alkaa jo vertautua edellisen kreikkalaisen runouden kustantajan ja kääntäjän Aapo Junkolan klassikko Konstantinos Kavafisin koko runouden suomennoksiin, jotka ilmestyivät 1980-luvulla. Joko seuraavaksi ovat vuorossa nobelistit kokonaisella valikoimalla?

Kun Kariotakis ampui itsensä 32-vuotiaana vuonna 1928, Elitis oli 17, Ritsos 19, Engonopulos 21, Seferis 28 ja Kavafis 65. ”Surrealismin manifesti” oli julkaistu neljä vuotta aikaisemmin, ja vaikutukset näkyivät Elitisin ja erityisesti Engonopulosin tuotannossa, joka tosin lähti liikkeelle vasta vuonna 1938. Kuitenkin vain kolme vuotta aikaisemmin Kreikassa oli julkaistu ensimmäinen puhtaasti surrealistinen kokoelma. Se oli Andreas Embirikoksen (1901-1975) ”Sulatusuuni”.

Surrealismin itämisaika Kreikassa oli siis vähän yli kymmenen vuotta. Hälyä syntyi jo ”Sulatusuunista”, mutta varsinaisen ”surrealistisen skandaalin” aiheutti Engonopuloksen esikoinen ”Keskustelu kuljettajan kanssa kielletty”; vuosi oli 1938.

Mistä kreikkalaiset lukijat suivaantuivat enemmän kuin koskaan aiemmin? Ketä Engonopulos piti pilkkanaan, kun hän aloitti proosarunon näin: ”Albaanitanssijat aikovat kohdentaa voimansa uusille urille niin, etteivät heidän lapsensa pettyisi ja katkeroituisi elämässään”?

Surrealistin mielestä ei tietysti tietoisesti pilkata ketään, mutta Balkanin viimeisten kauheuksien jälkeen albaanien tanssittaminen vaikuttaa nykylukijasta enemmän kuoleman tanssilta kuin tajunnanvirralta varsinkin, kun runo jatkuu vielä kriittisempänä: ”Kuitenkin näiden albaanien ajatukset eivät ulotu ikkunoiden salpojen tuolle puolen, sillä muuan italialainen, joka tottelee nimeä Guillaume Tsitszi ja korjaa ammatikseen puhallinsoittimia, yrittää huijata sulhasia sovittamalla vanhaan Singer-ompelukoneeseen neljä suppiloa…”

Albaanitanssijan ajattelukyky on siis rajoittunut, mutta kuka on Tsitszi kysyy suomalainen? Kyse on tietysti sisäpiirin vitsistä, jonka suomentaja onneksi selittää ’enigmaattiseksi henkilöksi, joka on yhdistelmä Guillaume Apollinairesta ja Giorgio de Chiricon etunimen diminunitiivistä Gigistä’.

Ketä ovat Apollinaire ja Chirico? Se selviää osin vaikkapa runoilija Väinö Kirstinän suomentamasta André Bretonin ”Surrealismin manifestista”, jonka toinen uusittu ja jälkisanoilla varustettu painos julkaistiin vuonna 1996.

”Tsitzin” lisäksi edellä lainatussa tyypillisen surrealistiselta vaikuttavat ”Singer-ompelukoneen neljä suppiloa”, tai seuraavien runojen ilmaukset ”hiljaisuus/ pisara/ leuka/ suppilo”, ”soittimesta/ singahteli/ yksitellen/ aivan tavallisia asioita/ kuten/ lintu/ vihreä saippuatanko/ ja silitysrauta”, ”tenniksenpelaajat arvostelevat minua julkisesti ja nimittelevät minua heettiläisen ’polkupyörän aivoiksi'”, ”sokea tyttö äänenään kukka” ja kivisessä autossa ”pyörät ovat jodia”.

Aivan tavallisia asioita vai nonsenseä? Sitä voi kysyä, ja kysyttiin varmaan vielä useammin 60 vuotta sitten.

Engonopulosin surrealismi kääntyi tajunnanvirrasta ehkä hiukan yleistajuisempaan suuntaan toisessa kokoelmassa, jossa on jo tällaisia säkeitä: ”sinisen kaipuun/ viuluja/ kukkia/ kiviä/ kaikkea/ sinisestä lasista”. Kaunista, vaikka seuraavaksi runon minä vie kätensä lempeästi kallonsa perustuksiin ja alkaa puristella aivojensa harmaata ydintä sormiensa välissä.

Kolmas kokoelma ”Bolívar” (1944) otettiin jo vastaan paremmin, ja kriitikotkin ylistivät runoelmaa, jonka vapaussankarissa saksalaisten miehittämät kreikkalaiset tunnistivat kaipauksensa. ”Bolívar” ei ole mukana nyt ilmestyneessä valikoimassa, koska siitä suomennettiin katkelmia antologiaan ”Kourallinen valoa”.

Valikoima on saanut nimensä neljännestä kokoelmasta ”Lintujen paluu” (1946), jonka surrealismi ei enää kaipaa suomentajan selityksiä. Vähitellen Engonopulosin runous kirkastuukin niin jäännöksettömäksi tekstiksi, että modernille keskeislyyrikolle voitiin myöntää Valtion runopalkinto vuonna 1958 kokoelmasta ”Kukoistavalla kreikan kielellä”.

Valtiorunoilijan työhön kuuluu se, että hän opettaa ikuisia totuuksia, joilta kuulostavat vaikkapa 50-vuotiaan Engonopulosin säkeet Lorcan kohtalon johdosta: ”taide ja runous eivät auta meitä elämään/ taide ja runous auttavat meitä/ kuolemaan”.

Runous ei auta meitä syömään, runous auttaa meitä juomaan. Ja niin edelleen.

Onneksi itseironia pilkahtaa esimerkiksi runossa ”Aamunkoitto”, joka alkaa: ”ihmiset/ aina/ liikuttuvat/ katsellessaan/ minua/ sillä/ yhdennäköisyyteni/ Abraham Lincolnin/ kanssa/ on hämmästyttävä”. Aikalaisten kuvaukset runoilijasta ovat kuitenkin Lincolnista poikkeavia: ”Engonopulos oli lyhyt, punahiuksinen, punakka ja ruma mies.”

Ironinen ja sarkastinen runoilija oli myös ”charmantti ja suuri naistenmies”.

Kokoelmassa ”Lintujen paluu” intohimon ja rauhan lahjoittanut nainen on niin säteilevän kaunis, että hänen suurenmoinen vartalonsa tuhkaantuu. Siksi runon nimi alkaa sanoilla ”Iloton runo”: ”säteilevän kaunis nainen/…/tule/ niin syleilen sinua/ ja anna minulle/ – jos tahdot -/ katseesi vihreä suru/… suurenmoisen vartalosi tuhka”.

Merkki on pantava sivun nurkkaan, kun vastaan tulee näinkin onnellista vanhemman runoilijan viisautta kuten runossa ”Kehdon lyhty”. Se muistuttaa myös siitä, että surrealismi sellaisena kuin Breton sen esitti, ei ollut vain taiteellinen metodi vaan myös eettinen näkemys, kannanotto elämän ihmeen ja rakkauden puolesta:

”rakastin aina/ – paatoksella -/ jokaista merkkiä elämästä/ eikä minua vähääkään kiinnostanut/
kuolema// nyt kun saan levätä/ kauniiden silmiesi/ häikäisevässä valossa/ nyt rakastan elämää vielä enemmän/ enkä haluaisi/ kuolla/ koskaan” (”Ruusutarhojen laaksossa”, 1978)

Suomentaja Reija Tanninen on pistänyt taitonsa vertailuun kokoelman ”Eleusis” runossa ”Runous 1948”, jonka Tiina Aho käänsi antologiaan ”Kourallinen valoa”:

”tämä sisällissodan repimä/ aikakausi/ ei ole runouden/ eikä muun sen kaltaisen:/ on kuin kaikki/ kirjoitettaisiin/ kuolemantuomioiden/ kääntöpuolelle// siksi myös/ minun runoni/ ovat niin katkeria/ (toisaalta, milloin ne eivät olisi olleet?)/ ja ennen kaikkea/ siksi/ niitä on/ niin/ vähän”.

Tannisen suomennoksessa ”kuolemantuomio” on ”kuolinilmoitus”: ”tuntuu kuin/ kirjoittaisi/ kuolinilmoituksen/ kääntöpuolelle”.

Toiseksi kannattaa verrata runon lopun virityksen muutosta, joka Tannisella menee näin: ”ja ennen kaikkea/ siksi niitä/ on niin/ vähän”. Nyt se tuntuu sujuvan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto