Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Arvola on aistillisuuden ja kielen taituri

Alli Kantola, 5.4.2007
Oiva Arvola: Naularisti s., Kulttuurivalistamo Odysseus 2007

Elämänmakuista rehevää kieltä, vankkaa, syvän empaattista henkilökuvausta ja rakenteen hallintaa osoittaa Oiva Arvolan toinen novellikokoelma Naularisti. Ensimmäinen, Talvisilmut (Kirjayhtymä) syntyi neljän väkevän romaanin jälkeen 1983, saagojen keskellä. Naularistissä kerronta on aiempia novelleja tiiviimpää ja kuvauksen eri tasot tulevat paremmin esiin. Elämän värit ovat entistä rohkeampia, kertojan ote elämään on rennompi ja luottavaisempi. Herkkähipiäisten tuntojen ja yhä hauraammaksi tulevan ilmaisun aikana Arvolan väkevälle ja samalla herkälle ilmaisulle on ajassa verrokkeja yhtä vähän kuin itse elämälle momenttia kunnan budjetissa.

Ratkaisu panna ensimmäiseksi novelliksi räiskyvä ”Räsymatto” on Arvolan tavaramerkki. Nuorehkon pariskunnan inhorealistinen parisuhdekuvaus tuo mieleen Arto Salmisen ensimmäisen romaanin alun. Arvola on Salmista hauskempi. Hän on tottunut räjäyttämään, kun matala ääni ei hienohelmojen keskellä muuten kuulu. Arvolan alkuäänestä käsin Nopolan siskosten sirkutus kuuluu etäältä. Ohuiden äänten aikana Arvolan tekstissä on tervehdyttävä sointi. Sitä tehostaa paljon käytetty meänkieli, tornionjokilaakson murre, joka on monelle tuttu myös Mikael Niemen romaanista Populaarimusiikkia Vittulajänkältä.

Jos lukija ei pysähdy ”Räsymaton” alun pintakertojaan, hän yhyttää toisen, syvemmän kertojan. Kahden rääväsuun kohtalosta pyörähtää esiin tasapainoinen parisuhdekokonaisuus. ”Räsymaton” vaimon ärsytettyä miehensä vaellukselle, kulkuselle, kertoja kohdistaa katseen lapsiin: ”Lapset juoksivat nutturan sisällä, sekosivat palmikon poimuihin ja hukkuivat hiusmartoon niin kuin jänikset elopeltoon. Eivät ymmärrä poloiset. Onneksi tai mikäpä sen tietää? Mikä on onneksi? Mikä onnettomuudeksi?” Arvolan novelleissa olisi pohtimista sosiologeillekin.

”Puhthaala tunnolla ja kirkhain ottin”

Naularistin seitsemässä novellissa kuvataan toisistaan selvästi eroavia kohtaloita. ”Pätkämiehen” kertoja asuu vaaran rinteellä. Ajan patinoiman, näivettyneen luukun ainoa ”viihytyskeskus on nyrkinkokonen patteriratio”. Alpin elämäntapa on muotoutunut kaikin tavoin ekologiseksi.

Vaimon lähtö kirkonkylään jakaa elämän ”ennen ristusta ja rituksen jälkhiin”. Toinen taitekohta on ollut työn loppuminen. Siitä huolimatta, että työläistä pidettiin työnantajan taholta vain menoeränä, Alpille työ merkitsi päivien riemua ja itsekunnioituksen perustaa. Niistä muistoista Alpi elää vuodesta toiseen katsellen pesemättömästä ikkunastaan, kuinka oma poika ajaa mökin ohi töihin ja takaisin. ”Ja mie ootan? Joka päivä mie ootan? Ootan ja ootan…” Vaan poika ajjaa joka päivä siutti, Yksinäisyydessään Alpi silti katsoo olevansa onnellinen mies. Kun on ”puhthaala tunnolla ja kirkhain ottin” kulkenut, ei jää katkeruuteen”

Arvolan kykyä kuvata naisen aistillisuutta jaksan ihmetellä. ”Pyllykiven” alku ottaa valtoihinsa kuvauksella nuoren tytön aistimuksista aamuauringon lämmittämällä kivellä. Jatko kuvaa, miten herkästi tuntevasta tytöstä tulee elämäntaistelija. Maailman kivet ovat terävät ja kylmät. ”Ne olivat niitä maailman rannan seilaajan oppirahoja, joilla ihmistä kypsyteltiin.”

Kelpaavat malliksi

”Jotakin kouriintuntuvaa” on rakenteeltaan rautainen pienoisnovelli. Samoin ”Ameriikan lahja”, jonka päähenkilö, lapsi, löytää hätätilanteessa itsestään sankarin. Erinomaisia novelleja myös opetuskäyttöön! Kelpaavat malliksi!

Kun rullasin ”Kiima”-novellin kertojan vauhdikkaassa menossa, luulin hetken lukevani Rosa Liksomia. Tornionlaakson murteella kipeänmakeaa taisteluaan seksuaalisen halunsa kanssa tarinoiva nainen ymmärtää itseään: ”Jos mie olisin vihkiytyny yksisthään Kuunole, mie olisin tukehtunnu omhiin myrkyihini jo aikapäiviä sitte.” Novellia voi toki lukea pelkästään rehevälle kielelle naureskellen; minä luen sitä rehellisenä kuvauksena ihmisen selviämisestä ylipäänsä luonnollisten halujensa kanssa.

Viimeinen novelli ”Naularisti” ottaa kirjasta puolet. Arvolan kyky kuvata työnteon tuomaa itsearvostusta on juhlavaa luettavaa. Novelli on kuin lähimmäisenrakkauden korkeaveisu. Perheen ja koko köyhän kylän arvostama ahkera ja osaava, jo kuolemansairas mummo ostaa kankaan ja ompelee tyttärenpojalle housut. Ne valmistuvat illalla myöhään, aamulla mummu on jo lähtenyt. Hautajaisjärjestelyissä sureva poika töytäilee kaikkien tiellä, saa lopulta vesisangollisen kaatumaan uusille housuilleen. Harvoin lukee vaikuttavampaa surun ja yksinäisyyden kuvausta. Hautajaiskohtaus kuvaa kyläyhteisön hetkellistä tiivistymistä surun keskellä. Poismenneen jättämä rakkaus saa kylän aikuiset hetkeksi puhumaan toisilleen välittäen.

Tekstin asemoinnissa häiritsevä poikkeavuus yleiseen käytäntöön ja jokunen lipsahdus kertojan vaihdossa paljastavat, ettei Arvola ole vieläkään hyväksynyt tekstinsä ulkopuolista editoijaa. Uskon, että tulee aika, jolloin Arvolan tekstit saavat viimeistelyn ja niille kuuluvan arvon.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto