Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ehdotus väitöskirjaksi

Salla Laakkonen, 17.7.2006
Olli Jalonen: Hitaasti kudotut nopeat hetket s., Otava 2006

Olli Jalosen tutkimus Hitaasti kudotut nopeat hetket käsittelee kirjoittamisen assosiaatioita 1900-luvun suomalaisessa proosassa. Jalonen pyrkii lukemaan luomisprosesseissa koettuja assosiaation hetkiä valmiiden teosten tihentymistä. Metodisena tavoitteena on kirjoittamisen assosiaation tutkimiseen soveltuvan menetelmän tai menetelmien luominen. Jalonen kirjoittaa kohdekeskeistä, henkilökohtaisiin vaikutelmiin nojaavaa impressionistista kritiikkiä.

Keskeisiä käsitteitä Jalosen tutkimuksessa on kaikkiaan neljä. Tarkastellessaan ”assosiaation” ja ”tiivistymän” käsitteille tavoittamatonta hän turvautuu apukäsitteisiin ”sosiaatio” ja ”konsipiaatio”. Kasvitieteestä lainattu sosiaatio viittaa monitasoiseen kerrokselliseen kokonaisuuteen. Konsipiaation käsitteen Jalonen on luonut laajentamalla estetiikan piirissä käytetyn konsipioinnin käsitteen merkityssisällön teoksen taiteellisen kokonaismuodon ja ajatussisällön hahmottumisprosessiksi. Myös sosiaation ja konsipiaation kotiutuminen kirjallisuudentutkimuksen käsitteistöön ratkeaa vasta ajan myötä.

Tutkimusta vai sanataidetta?

Jalosen taipumus suosia koristeellisia kielikuvia vakiintuneiden käsitteiden asemesta heikentää tieteelliseltä viestinnältä odotettua tarkkuutta ja yksiselitteisyyttä. Toki täytyy tunnustaa, että toisinaan hän myös havainnollistaa niillä mainiosti. Esimerkiksi kelvannee sosiatiivisen eli kerroksellisen mieltämistavan korkean iän osoittaminen luomiskertomuksen ja kalliomaalauksien avulla. Kuvallinen kieli on omiaan luomaan – minkä Jalosen tutkimuskin tuntuu vahvistavan – laadukkaalle sanataiteelle tyypillisiä kerroksellisia, monimerkityksellisiä tihentymiä. Tutkimuksessa käytetty persoonallinen kieli muistuttaa vääjäämättä Jalosen kirjailijuudesta, eivätkä vaikutelmaa ainakaan vähennä omakohtaiset muistelut ja tunnustukset. Tutkimuksen alussa ilmoitettua haluttomuutta oman kirjoitustyön tarkasteluun seuraa lopussa tunnustus siitä, ettei kirjailija ole saanut suljettua itseään tutkimuksensa ulkopuolelle.

Tutkimuksen aineisto paisuu laajaksi jo siksi, että tällä kertaa Jalosen viehtymys sulkeutuviin lukujoukkoihin kohdistuu kokonaiseen vuosisataan. 1900-luvun materiaalia suosineet ilmeiset syyt – tarjolla olevan kirjallisuuskritiikin määrä ja laatu sekä kirjailijoiden tallennetut pohdiskelut teostensa synnystä – käyvät ilmi tutkimuksen käytännöstä. Laajan aineiston pariin on johdatellut myös yritys tavoittaa lukuisten yksilöllisten assosiaatiokokemusten samuus.

Neljänlainen aineisto on koottu yhdistelemällä tasaväliotantaa ja subjektiivisia valintoja. Ensimmäinen niistä on ”Vuosisadan lukukirja”, jossa kutakin 1900-luvun vuotta edustaa yksi teos. Toisen muodostavat kyseisestä teosjoukosta julkaistut aikakaus- ja sanomalehtikritiikit. Käsiteltyään niistä relevantit – ne joissa mainitaan assosiaatiosta, konsipiaatiosta ja tihentymistä – Jalonen keskittyy lukemaan kriittisesti kymmentä ”Vuosisadan lukukirjasta” valittua teosparia. Neljännen aineistoryhmän muodostavat kirjailijoiden omat lausunnot luomistyöstään. Loppusuoralla Jalonen herää siihen, että kohdemateriaali sisältää assosiaation hetkestä vain välittynyttä tietoa ja usein vieläpä pitkän aikavallin takaa. Sitä vastoin jo tutkimusmatkansa alkumetreillä hän myöntää, että aineistot voisivat olla myös toisenlaiset. Mutta eivätkö silloin myös tulokset?

Tuloksena tutkimusaiheen tarkentuminen

Jalonen näyttää sisäistäneen sen, että tärkeintä on lähteminen. Vasta lopussa hän alkaa esittää varauksia ja pohdiskella kriittisesti seikkoja, joihin yleensä kiinnitetään huomiota jo tutkimuksen johdantoluvuissa. Teoksen edetessä hän suorittaa purjehduksensa, pääsee satamaan, ja mielestään myös tulokseen eli tutkimusaiheen tarkentumiseen. Tämän tuloksen tuloksellisuudesta voidaan kiistellä. Jalosen havainnoista kiintoisampi on kuitenkin se, että assosiaation hetkeä saattaa lähestyä, mutta mysteeri jäi (kaikeksi helpotukseksi?) ratkaisematta.

Oma suosikkini Jalosen kirjassa esiintyvistä tavoista ilmaista tavoitellun tuntemattoman (Xanadun) jääneen edelleen lähes arvoitukseksi kuuluu seuraavasti: ”Xanadun salaperäinen läikkä on maapallon mantereen kokoinen kirkas alue Saturnuksen kuista suurimman Titanin pinnalla. Ihminen on pystynyt erottamaan sen lyhyen aikaa, ensin kaukoputkilla häviävän pieninä pisteinä, sitten havaintovälineiden kehittyessä tarkemmin mutta yhä edelleen suurelta osin vain tunnistamattomana loistavana läikkänä.” (Jalonen 2006, 228-229.)

Teoksessaan Jalonen viljelee kosolti toisilleen vastakkaisten piirteiden tai seikkojen oksymoronmaista läheisyyttä ja yhtäaikaisuutta. Maneeri jatkuu läpi teoksen viimeiseen lauseeseen saakka, jossa jokaisen kirjan vakuutetaan olevan uusi aloitus ja uusi lopetus. Alkunsa maneeri saa jo hitaan ja nopean yhdistävästä otsikosta, joka on painettu kanteen kuvatun räsymaton mustien ja valkoisten raitojen päälle. Kirjoittaminen on mustan tuottamista valkoiselle, samoin tutkiminen. Ken elää, se näkee, alkaako tiedeinstituutio joskus hyväksyä tutkimukseksi nykyisiä kriteerejä kirjavamman kirjoittamisen. Jalosen harjoittama kirjoittamisen ja tutkimisen tapa antaa varmasti aihetta tämän kysymyksen pohtimiseen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto