Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Surullisen runouden kaupunki - Istanbul

Kari Kemppainen, 18.11.2004
Orhan Pamuk: Istanbul - Muistot ja kaupunki (İstanbul - Hatıralar ve Şehir) s., Tammi 2004 Kääntäjä(t): Tuula Kojo

Vuosina 1994 ja 1995 asuin Istanbulissa muutaman sadan metrin päässä siitä talosta, jossa kirjailija Orhan Pamukilla oli työhuone. Hänen huoneensa ikkuna avautui Bosporin salmelle, samoin minun ikkunani. Luen hänen Istanbul-muistelmiaan siis hiukan eri näkökulmasta kuin moni muu, mutta en anna sokean lumoutumisen häiritä kriittistä suhtautumistani.

Kirjassa Istanbul – Muistot ja kaupunki Orhan Pamuk (s. 1952) kirjoittaa lapsuutensa ja nuoruutensa Istanbulista, jossa hän on asunut koko ikänsä. Hänen työhuoneensa on Cihangirin kaupunginosassa, joka on opiskelijoiden ja nuorten ulkomaalaisten suosimaa asuinaluetta, mutta monet istanbulilaiset hieman epäilevät alueen turvallisuutta ja viihtyisyyttä. Se on kuitenkin juuri sitä Istanbulia, joka täytyy tuntea, jotta voisi lumoutua Istanbulin surullisesta kauneudesta samalla tavoin kuin Pamuk.

Muistelmateoksessaan Pamuk pohtii mm. sitä, kuinka kuvataiteen ja kirjallisuuden Istanbul-kuva on muotoutunut. Hän päätyy ajatukseen, että Istanbulia luonnehtiva peruskäsite on suru. Ilman surullisia raunioita ja köyhiä laitakaupunkikortteleita Istanbul ei vetoaisi tunteisiin niin voimakkaasti kuin nyt. ”Kaikkien istanbulilaistenkin sisäistämän, rakastaman ja levittämän ’kaunis Istanbul’ -kuvan on väkisinkin pidettävä sisällään paljon surullisten raunioiden tunnelmaa.”, kirjoittaa Pamuk.

Istanbul-kirjailijat

Orhan Pamuk on kirjoittanut Istanbul-muistelmansa käymällä keskustelua ihailemiensa Istanbul-kirjailijoiden teosten kanssa. Pamukin mielestä paras Istanbul-romaani on kirjailija Ahmet Hamdi Tanpinarin (1901–1962) romaani Huzur (Rauha, ei suomennettu). Romaanin ”sankarit on tuomittu tappioon ja tahdonpuutteeseen surun takia, jonka he ovat saaneet niskaansa kaupungin historiasta, tuhosta ja menetyksen tunteesta. Surun takia rakkaus ei pääty rauhaan”.

Tanpinar on yksi niistä monista Istanbul-kirjailijoista, joiden teokset ovat vaikuttaneet Orhan Pamukin Istanbul-kuvaan. Yhteistä kirjailijoille on se, että uransa alkuvaiheessa he ihailivat ranskalaista kirjallisuutta ja länsimaista kulttuuria jopa lapsellisuuteen saakka. Nämä kirjailijat elivät länsimaisuuden ja ehdottoman aitouden välisessä ristiriidassa. Heidän oli ratkaistava, kuinka kirjoittaa modernisti ja länsimaisesti mutta silti persoonallisesti omalla äänellään. Lisäksi paineita aiheutti turkkilainen nationalismi, ja ”he jäivät puristuksiin nationalismin vaatimusten ja oman halunsa väliin”. Tässä tilanteessa ”he tajusivat löytävänsä omanlaisensa äänen vain, jos omistautuisivat tuholle ja raunioiden surulliselle runoudelle”.

”Näiden kirjailijoiden runollinen ja valikoiva katse, jota kutsun mielelläni raunioiden suruksi, sekä teki heistä nationalisteja, mihin valtio heitä painostikin, että suojeli heitä autoritaarisuudelta ja määräilyltä, mihin osa heidän historiasta kiinnostuneista aikalaisistaan takertui ajautuen ääritapauksissa vihanpitoon.”, kirjoittaa Pamuk.

Lopulta nämä Istanbul-kirjailijat päätyivät jonnekin idän ja lännen välimaastoon ja onnistuivat tarkastelemaan omaa kansaansa ja kuvaamaansa kaupunkia ulkopuolelta, länsimaisesta näkökulmasta. Kahden maailman välimailla he kohtasivat yksinäisyyden, mutta saivat palkakseen omaleimaisuuden.

Orhan Pamuk – lahjakas ja kiistelty

Samalla tavoin voi luonnehtia myös Orhan Pamukia: hänkin on yksinäinen ja omaleimainen. Hän on hyvin lahjakas kirjailija, joka kirjoittaa turkkilaisesta todellisuudesta, mutta monet turkkilaiset pitävät hänen näkökulmaansa ja tapaansa kirjoittaa hyvin outona ja omalaatuisena. Pamuk onkin kotimaassaan hyvin kiistelty hahmo, jota kritisoidaan joskus kyvyttömyydestä kirjoittaa oikeaa turkkia, joskus liian kärkevistä näkemyksistä, joskus taas pelkästä omituisuudesta.

Pamukin muistelmateoksen toinen keskeinen aihe kirjallisuuden Istanbul-kuvan lisäksi on kirjailijan oma elämä nuoruusvuosiin asti. Kuvatessaan omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan Pamuk kuvaa hyvin elävästi 1960-luvun Istanbulia ja elämää siellä. Kirjailijan lapsuudessa Istanbul ei enää ollut niin kosmopoliitti kaupunki kuin esimerkiksi vuonna 1852, jolloin Istanbulin kaduilla puhuttiin turkkia, kreikkaa, armeniaa, italiaa, ranskaa ja englantia. ”Kaikki nämä kielet kuihtuivat pois, kun nuori Turkin tasavalta jatkoi valloitusaatetta, vauhditti Istanbulin turkkilaistamista ja harjoitti etnisiä puhdistuksia.”, Pamuk kirjoittaa.

Noin 500-sivuinen mustavalkoisin valokuvin kuvitettu kirja on kepeä ja viihdyttävä lukuelämys. Siinä on paljon asiaa, mutta myös asioiden toistoa. Kirja päättyy kohtaukseen, jossa nuori poika toteaa äidilleen, ettei hänestä tule taiteilijaa, vaan kirjailija. Orhan Pamuk päätti jo varsin nuorena elämänsä suunnan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto