Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kulttuuristen rihmastojen äärellä

Ville Ropponen, 19.10.2011
Osip Mandelštam: Keskustelu Dantesta 186 s., Savukeidas 2011 Kääntäjä(t): Jukka Mallinen

”Älä vertaa: elävä on verratonta”, kirjoitti Osip Mandelštam (1891–1938) eräässä viimeisistä runoistaan. Mutta koska en malta, on verrattava ja sanottava: minulle Mandelštam on Dylan Thomasin ohella suurimpia 1900-luvun runoilijoita. Hän oli myös prosaisti ja esseisti. Nyt suomennettu Mandelštamin esseiden valikoima Keskustelu Dantesta viskoo valoa runoilijan suhteeseen kirjallisuuteen, bolševikkivaltaan ja kielifilosofiaan. Mandelštam pyrkii ymmärtämään aikakauttaan kulttuurikeskeisesti.

Esseissä käsitellään paljolti samoja teemoja kuin Mandelštamin runoudessa. Onkin hedelmällistä lukea rinnan esseekokoelmaa ja runojen suomennosvalikoimaa Kivitauluoodi (1997, suom. Marja-Leena Mikkola).

Mandelštam ei päästä lukijaa helpolla. Runojen tapaan esseet ovat täynnä viittauksia Venäjän ja Euroopan kirjallisuusklassikoihin, arkkitehtuuriin, tieteisiin. Eri aikakaudet ja kulttuurikerrostumat pilkottavat usein nykyhetken läpi. Mandelštamin kieli on virtuoottista ja rinnasteista, metaforat omintakeisia, kerrostalomaisia, kryptisiäkin. Kehittyvä kirjailija keksii uudissanoja ja antaa sanoille omia, tavanomaisesta poikkeavia merkityksiä.

Mandelštam joutui Stalinin vainojen uhriksi ja unohduksiin. Hän vilahtaa Anna Ahmatovan runossa ”Osip Mandelštamille” (1957), ja Varlam Šalamovin Kolyman tarinoiden (1978) novellissa ”Cherry Brandy” kuvataan vaikuttavasti runoilijan loppua. Sittemmin Mandelštam löydettiin uudelleen ja nostettiin Ahmatovan, Bulgakovin ja Tsvetajevan veroiseksi Venäjän kirjallisuuden hopeakauden klassikoksi.

Mandelštamia kannattaa kuunnella. Kun osaa suomalaisestakin älymystöstä vaivaa historiaton ja tietämätön suhde kulttuuriin kuin loputon hikka, tuulahtaa Mandelštam kasvoille raikkaana. Kulttuurista jatkuvuutta ymmärtänyt runoilija arvosti perinnettä ja pyrki kiinnittymään ”maailmankulttuuriin”, ei traditioita kieltäen vaan uudeksi muovaillen. Kulttuurisesti Mandelštam oli usein idän ja lännen välillä; hän ammensi paljon Euroopasta, erityisesti Italiasta, mutta myös venäjän kielen ominaislaadusta, Krimiltä ja Armeniasta.

Jukka Mallinen on suomentanut Mandelštamin esseet huolellisesti; viitteet on tehty tarkasti; asiantunteva esipuhe selventää runoilijan elämää ja tuotantoa, aikakauden kirjallisuusliikkeitä, aatteita ja politiikkaa. Teoksen yhdeksän esseetä ovat vuosilta 1912–1933.

Hämmästelemistä ja dialogia

Nuori Mandelštam nosti säilänsä symbolismin hämyisyyttä vastaan. Hän liittyi akmeisteihin, kirjailijaryhmään, jonka ranskalaisesta parnassolaisuudesta innostunut Nikolai Gumiljov oli perustanut. Ryhmässä vaikutti myös Ahmatova. Akmeistit pyrkivät tuoreeseen, konkreettiseen ja tarkkaan sanankäyttöön. He halusivat avata ikkunoita eurooppalaisen kirjallisuuden eri aikakausiin.

Essee ”Akmeismin aamu”(1912) on polemiikkia symbolistien ja futuristien manifesteille. Mandelštam vertaa sanaa kiveen, kirjallisuutta arkkitehtuuriin. Myöhemmin runoilija hylkäsi tämän teknisen käsityksen sanasta ja valitsi orgaanisen, sana olikin henki, sielu. Mandelštamin mukaan runoilijalle tärkeintä on kyky hurmaantua omien sanojen uutuudesta ja odottamattomuudesta. ”Loogisesti ajatteleminen merkitsee keskeytymätöntä hämmästelemistä.” Eikö jo antiikissa pidetty todellisuuden hämmästelyä filosofin tärkeimpänä tehtävänä?

Mandelštam kommentoi myös lukijan roolia, joka paljon myöhemmin nousi keskeiseksi kirjallisuustieteessä. Kenelle runoilija puhuu? Millä tavoin lukija on sisäänrakennettu runoon? Runo, josta puuttuu dialogi, on huono. Runo on sekä viesti ystävälle, että pullopostia tulevaisuuteen; runon paras lukija on jälkeläinen, sillä tämä ei tiedä sitä mitä aikalaiset tietävät: menneisyyden runous on hänelle uutta ja odottamatonta.

Symbolisteja Mandelštam suomii haikailevasta kaipuusta yleiseen ja abstraktiin. Futuristeja hän vitsoo liian teknisestä suhtautumisesta kieleen, futuristit tekevät sanalle väkivaltaa hajottamalla ja kokoamalla sitä niin kuin autonosia tai hakukoneesta ryöppyävää syntaksipuuroa.

Hellenismiä, nominalismia

Esseessä ”Sanan luonnosta”(1921–1922) eurooppalaisen kulttuurin puolustaja Mandelštam pohtii yllättäen Venäjän omalaatuisuutta. Sen hän löytää venäjän kielestä, jossa näkyy kansan historia: ”Venäjän kirjallisuus muodostui yhtä tarkasti kuin venäläinen kansakin loputtomista sekoituksista, risteymistä, oksastamisista ja vierasheimoisista vaikutteista”.

Venäjä on Mandelštamille ”hellenistinen kieli”. Hellenismillä ei viitata Aleksanteri Suuren imperiumin jälkeiseen sekakulttuuriin, kuten tavallisesti, vaan kyseessä on runoilijan oma termi. Mandelštamille hellenismi merkitsee orgaanisuutta ja kielen nominalismia. Venäjän kieli on konkreettinen, onomatopoeettinen ja yläkäsitteet rakentuvat konkreettisista lähtökohdista – toisin kuin realistisissa indoeurooppalaisissa kielissä.

Mandelštam vertaa sanaa kiveen, kirjallisuutta arkkitehtuuriin.

Näin Mandelštam poikkeaa samoille tulkintapoluille kuin Nietzsche ja Heidegger, vaikka hän mainitsee vain Vasili Rozanovin nominalismin. Kiinnostavasti myös suomalais-ugrilaisia kieliä on pidetty nominalistisina samoin kuin monia itäaasialaisia kieliä, vaikka Mandelštam ei tästä puhukaan.

Akmeistille tärkeä kielen metaforisuus syntyy nominalismista: sanat ja asiat rinnastuvat jatkuvasti, koska yläkäsitteitä ja hierarkioita ei ole. Esipuheessa Mallinen uskoo Mandelštamin kaipailleen Venäjän ”erikoislaatuun” tai messiaanisuuteen. Siinä että runoilija puhuu venäjän kielestä ja vertaa sen omalaatuisuutta itsensä universaaliksi julistaneisiin indoeurooppalaisiin kieliin ja yleiseurooppalaiseen kulttuuriin ei kuitenkaan ole mitään messiaanista.

Edistyksen ja diktatuurin kritiikkiä

Totalitarismin voitettua 1920-luvun Venäjällä Mandelštam puolusti taiteen riippumattomuutta. Runoilijalle kulttuurinen jatkuvuus oli tärkeätä. Hän aprikoi onko humanismilla sijaa uudessa yhteiskunnassa. Hän kritisoi evoluutio-oppia ja teknologisen täydellistymisen teoriaa. ”Mitään ’parempaa’, mitään edistystä ei kirjallisuudessa voi olla yksinkertaisesti siksi, että ei ole mitään kirjallista konetta, eikä päämäärää, jonne pitäisi laukata muita nopeammin”, hän kirjoittaa esseessä ”Sana ja kulttuuri” (1921). Mandelštamin pohdinta klassisen runouden vallankumouksellisuudesta haastaa neuvostokulttuurin ”ajankohtaisuuden” vaatimuksen.

1920-luku oli Mandelštamille murroskausi: hän pohti jatkuvasti diktatuuria ja kulttuurin kohtaloa. Rohkeimmat esseet ”Ihmisvilja”(1922) sekä ”Humanismi ja nykyaika” (1923) ilmestyivät Berliinin emigranttilehdissä. Kansa on viljaa, jota jauhetaan ja leivotaan leiväksi. Mandelštam puhuu aikakausista, jotka eivät rakenna ihmistä varten, vaan käyttäen ihmisiä materiaalina. Hän vertaa neuvostovaltiota Assyrian kansanmurhaan ja Egyptin despotismiin.

Runoilija varoittaa kääntymästä pois eurooppalaisesta kulttuurista. Hän kritisoi messianismia. Essee ”Humanismi ja nykyaika”(1923) kuvaa miten monumentaalinen jättiläismäisyys murskaa yksilön. Essee päättyy silti idealistiseen loppunousuun. Vain vuotta myöhemmin, 1924, Mandelštam oli jo luopunut toivosta.

Viimeinen turvapaikka: Dante

Teoksen nimiessee ”Keskustelu Dantesta” on paitsi Mandelštamin mielirunoilijan lähilukua myös uuden runollisen kauden ohjelmajulistus. Toisin kuin perinteistä kirjallisuustiedettä Mandelštamia ei kiinnosta Dante henkilönä tai suhteessa aikaansa – vaan Danten työkalut.

Mandelštam kerii auki myös omaa poetiikkaansa. Hän ottaa yllättäviä tulokulmia Danteen, ja lukutapa muistuttaa välistä dekonstruktiota. Suuri firenzeläinen näyttäytyy käsityöläisenä ja runonteko vertautuu kävelyyn, purjehtimiseen, kutomiseen, musiikkiin, arkkitehtuuriin, fysiikkaan tai kemiaan. Mandelštam ylistää Danten rytmiä, askellusta alppipoluilla, ja kielen ”dadaismia”. Hän analysoi Danten verbihyökkäyksiä, orkestrointia, ajan- ja värien käyttöä, assosiaatiotekniikkaa, metaforia. Divina Commedian 4. laulussa Mandelštam näkee ”sitaattiorgiat”.

Mandelštamille Dante on moniääninen, kaikessa antimoderniudessaan hurjasti edellä aikaansa ja verrattavissa Verlaineen ja Rimbaudiin. Mikä tärkeintä: kaikki koneellinen on Dantelle vierasta, hänen tekstinsä on orgaanista kuin alkulima. Tällainen kirjallisuus on ajatonta.

Vuoden 1933 keväällä, kun Mandelštam sai valmiiksi ”Keskustelun Dantesta”, hän lomaili vaimoineen Krimillä. Siellä he törmäsivät pakkokollektivisaation nälänhätään. Moskovaan palattuaankin Mandelštam oli järkyttynyt. Ilmapiiri kiristyi. Syksyllä hän kirjoitti kuuluisan runonsa ”Elämme tuntematta maata jalkojemme alla” ja alkoi lukea sitä leimuten illanistujaisissa.  Runo oli avoin hyökkäys Stalinia vastaan. Keväällä 1934 Mandelštam vangittiin. Seurasi karkotus, sitten uusi vangitseminen ja lopulta kuolema Vtoraja Retška-siirtoleirillä Vladivostokissa syksyllä 1938.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto