Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Minä on monta

Risto Niemi-Pynttäri, 17.3.2003
Otso Kautto: Matka Mundakaan s., Tammi 2003

Teatterimies Otso Kauton esikoisromaani tulee julki oikeaan aikaan, varhaiskeväällä. Se on vaellusromaani, joka vastaa lukijan haluun lähteä, muuttua, päästä rannoille.

Matka Mundakaan kertoo nelikymppisestä miehestä, joka kävelee ulos elämästään. Hän vaeltelee Ranskan länsirannikon dyyneillä, tapaa monenlaisia rantaelämälle omistautuneita uusnomadeja ja surffareita sekä tutustuu salaiseen minäänsä.

Kiinnostavaa on, että romaanin päähenkilö jakautuu kolmeksi. Ensimmäinen on mies, joka jätti perheensä lomamökkiin ja lähti dyyneille. Toinen on kaksoisolento, joka jäljittää häntä ja ottaa hänet lopulta kiinni. Kolmas on ohjaaja, joka viettää perheensä kanssa lomaa dyynialueella ja kirjoittaa romaania nimeltä Matka Mundakaan.

Miehen kolme minuutta ovat vastuussa samasta elämästä ja ne ottavat mittaa toistensa ratkaisuista. Yksi lähtee, toinen jää, kolmas tekee tilanteesta kertomusta. Asetelma voi vaikuttaa teennäiseltä, mutta tällä tavalla miehen elämän vaihtoehdot tulevat rikkaasti esille. Romaanista välittyy uudenlainen, vivahteikas kuva miehen tunteista ja seksuaalisuudesta.

Ei kehitystä vaan vaellusta

Romaanin alkuosassa mies näkee selkeästi kohtalonsa: paikalleen jämähtänyt elämä näyttelijänä pikkukaupungissa, pettymys ja avioero. Hän päättää, että on parasta kadota. Päätös oli oikea, kuten vaimo myöhemmin kertoo. Miehestä oli tullut itsensä kadottanut paskiainen.

Vaelluksella miehen mielialat vaihtelevat. Aluksi hän vaeltaa peloissaan ja takaa-ajettuna. Tutustuttuaan rannalla viihtyviin nudisteihin hän on jo rennompi. Tärkein rantakokemus on kuitenkin surffailu, josta tulee onnen tunteen symboli. Onnea on se, kun isot miehet hihkuvat riemusta kiitäessään aallon kupeessa.

Kauton teos ei ole kehitysromaani. Siitä on turha hakea päähenkilön kehityskaarta. Mies ei asetu perinteisten elämänvaiheitten akselille, jossa villien nuoruusvuosien jälkeen koittaisi vakiintumisen ja vastuun kausi. Silti mies muuttuu koko ajan.

Muutokset eivät perustu henkilökohtaiselle kasvulle vaan vahvoille, oman persoonallisuuden synnyttämille päätöksille. Kuvaavaa on, että teoksen lopussa mies lähtee ajamaan kotoaan pois sen minuuden, joka on pitänyt siellä valtaa. Ei ihme, että romaanin mottona on Rimbaudin lause Minä on joku muu.

Rannoille hakeutuneita uusnomadejakaan ei luokitella minkään elämänvaiheen mukaan. Siellä on nuoria ja vanhoja, hulluja ja terveitä. Siellä tavataan suomalaispoika, joka valitsi koulun sijasta surffailun. Poikaa ei kuvata vain nuoruusvaihetta elävänä seikkailijana vaan hän on muiden tavoin tehnyt elämäntapavalintansa. Rannalla on myös eläkeläispari, joka suri kuollutta surffaripoikaansa. Vanhukset valitsevat elämän ja alkavat nauttia aalloista.

Muistamisen teema on liikaa

Romaanin keskivaiheen episodeissa uusnomadit kertovat tarinoita, joissa on mukana myös tuo rantoja vaeltava suomalaismiehen minä. Episodit kestävät hyvin notkahduksen, joka syntyy romaanin keskivaiheessa.

Vaelluksessa ja rannan tapahtumissa on jo tarpeeksi seurattavaa, joten muistamisen teema on ollut tekijälle liian vaikea romaaniin sijoitettavaksi.

En pysynyt enää mukana kerronnassa, kun teoksen loppuvaiheessa miehen muistiin palasi moottoripyöräonnettomuus seurauksineen. Asia tuntui irrallisten lapsuusmuistojen tavoin aivan ylimääräiseltä. Surffailuun huipentuvassa romaanissa muistamisen teeman syventäminen jää turhaksi mainingiksi.

Romaanin päähenkilön kokonaisminuutta voisi verrata rantaan piirrettyyn jälkeen. Kolmen minäversion lisäksi kokonaisminuus rinnastuu muihin matkalla kohdattuihin miehiin, vertaisiin.

Eräänlainen peruskuva on kaksi rannalla istuvaa miestä, jotka voisivat vallan hyvin vaihtaa paikkaa keskenään. Aika hienoa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto