Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tavuja kätkeytyneestä salaisuudesta

Risto Niemi-Pynttäri, 29.12.2001
Panu Tuomi: Melisma s., WSOY 2001

Panu Tuomen Melisma on mystisestä kirjallisuudesta ammentava kokoelma. Kuitenkin Tuomen runous on kaukana helposta mystisismistä, se tuntuu olevan lähempänä mystisiä vihjeitä sisältävää hermeettistä runoutta.

Tuomi välttää arkikieltä, vain siellä täällä on mausteena arkisia sanoja. Vaikka hän puhuu taiteen muusista, tähdistä ja kourallisesta tomua, silti tekstissä ei ole fraasimaista lyyristelyä. Hän suosii ajatonta sanastoa ja säveltää hyvin soivia kokonaisuuksia.

Kokoelman heikkoutena ei ole sen kieli tai vaikeaselkoisuus vaan sen epätasaisuus. Kokoelmassa on pari huiman hienoa ja laajaa runoa mutta myös muutamia kankeiksi jääviä muotokuvarunoja.

Melisma on pitkä ja hieno promootioruno Tampereen yliopistoon. Sopivalla tavalla runo tuntuu kritisoivan ihmisen itseriittoisuutta tieteessä. Runo rakentuu ylistykselle siitä, kuinka rikasta on ”olla tavu” suuressa ja mystisessä lauseessa: ”sillä meidän nimemme ovat / tavuja kirkkaammasta nimestä, / sallimuksen sirpaleita ja keskeneräinen ikuisuus.”

Kokoelma alkaa sikermällä yhdeksästä muusasta. Nykyään, kun ”muusan” merkitys on peittynyt sovinististen mielikuvien alle, on mukava havaita, että Tuomi puhuttelee aivan muita kuin niitä muusia, joiden kanssa miestaiteilijat kuvittelevat makaavansa. Tuomi puhuttelee muusia, jotka synnyttivät taiteen lajit. Lisäksi mukana ovat myös taiteeseen vaikuttavat voimat kuten historia ja astrologia. Esimerkiksi runossa astrologian muusalle, Uranialle, ilmaistaan, kuinka astrologian voimat magneetin tavoin vaikuttavat runon syntyyn: ”Eikä kumpikaan meistä saa rauhaa, ei / neulasi eivätkä nämä sanat / jotka sen ympärillä kiehnäävät / magneettiyökkösten lailla.”

Tuomen tekemät lyyriset muotokuvat eivät kuitenkaan innosta, muusien muotokuvatkin ovat kiinnostavia vain paikoitellen.

Kolme muotokuvaa tuo esiin runoilijamystikoita, ilmeisiä Panu Tuomen esikuvia. Odotukset ovat korkealla, kun hän puhuttelee muinaisia mystikoita Angelus Silesiusta ja Juan de la Cruzia (Pyhän Ristin Johannesta). Hän tuntee hyvin nämä mystisen runouden perushahmot, mutta runot jotenkin kangistuvat esikuviensa edessä.

Tuomi tuo nuo hahmot esiin keskeisten symbolien kautta. Esimerkiksi Angelius Silesiuksen haaksirikko ja Juan de la Cruzin riutuminen vankilassa nostetaan heidän voimansa symboleiksi. Niiden kautta kuvataan, kuinka heidän kielensä ylittää kaikki tämänpuoleiset rajat.

Runot jäävät kuitenkin jäykiksi, ehkä siksi, että niissä sekä puhutellaan että kuvaillaan henkilöä. Esimerkiksi Angelus Silesius -kuva kangistuu, kun siinä sekä puhutellaan kohdetta että kuvaillaan haaksirikkoa: ”Riutta on repinyt siipesi / koralli jäytää luita / vain kielesi kestää murentumatta…“

Kokoelman vapautunein sikermä, Hiidenhyrrä on vasta kokoelman lopussa. Sikermä muuntelee yhtä teemaa, ja jokainen runo alkaa sanalla ”olen”. Sikermä alkaa yhden säkeen runolla Olen tyrehtymättömän luku, sitten tuo tyrehtymätön alkaa kasvaa päätyen pitkään ja ryöppyävään runoon Olen pyörre paperiarkilla. Vaikka runot paisuvat, niistä kukin on vain yhden virkkeen mittainen. Aluksi näiden runojen nimet kuulostivat oudoilta: 5/13 on ensimmäinen, viimeisen runon nimi on 55/145. Kun lukija huomaa tehdä laskutoimituksia lukemisen ohella, hän pääsee selville nimistä. En tiedä, onko kyse lukumystiikasta vai leikistä – joka tapauksessa Hiidenhyrrä on kokoelman parasta antia.

Vaikka moitin kokoelmaa epätasaiseksi, sen keskeiset runot kestävät. Luin kokoelman ensimmäisen kerran pari kuukautta sitten, ja nyt uudestaan lukiessani nuo pitkät runot tuntuvat yhä hyviltä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto