Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kun mikään ei tunnu miltään

Otto Lappalainen, 24.10.2009
Pasi Lampela: Kuolemansairauksia s., WSOY 2009

”Otan reppuni ja jätän huoneeni viimeisen kerran, ja samalla sanon lopullisesti irti sopimukseni tämän yhteiskunnan kanssa. Se on ainoa mahdollinen ratkaisu.”

Kuolemansairauksia-kokoelman päättävän ”Vihan päivä” -novellin kertoja aikoo tehdä viime vuosien koulusurmiin rinnastettavan terroriteon. Kertomuksen painostava tunnelma jättää suuhun pahan maun kokoelmasta kaiken kaikkiaan, vaikka siihen ei ole täysin aihettakaan. Pasi Lampela (s. 1969) osaa kokeneena näytelmäkirjailijana ja teatteriohjaajana kuvata napakasti henkilöhahmon keskeisen tilanteen, käännekohdan, josta voi luontevasti kelata henkilöhistoriaa taaksepäin ja antaa viitteitä tulevaisuudesta. Usein kyseessä on muutosta merkitsevä ratkaisu, jopa äärimmäinen teko, kuten kokoelman lopussa.

”Vihan päivässä” Lampela paneutuu kaikesta päätellen älykkään nuoren miehen tuntoihin ja yrittää kirjata syitä ratkaisuun. Kaikkien hyväksyttävissä olevia selityksiä ei loppujen lopuksi ole, kuten ei viimeisen vuosikymmenen yhteisiä ”kansallisia” tuntojamme järkyttäneisiin tapahtumiin yleensäkään.

Elämästä ovat kadonneet vivahteet: ”Tämä on uskontoa ilman Jumalaa.” Kun suhteellisuudentaju katoaa, on helppo alkaa uskoa omaan totuutensa: ”On vastattava maailman mielettömyyteen mielettömällä teolla, räjäytettävä valoa pimeyteen.” Pomminsa kanssa ostoskeskukseen vaeltava ei tajua yrittävänsä vain ulkoistaa omaa pahaa oloaan. Muuta ratkaisua, eikä edes perääntymistietä, ei ole.

Jo näytelmissään Lampela on paneutunut ajankohtaisiin aiheisiin ja nykyhetken polttaviin ongelmiin. Ulkoisen hyvinvoinnin ja sisäisen pahanolon ristiriita tulee niissä vakuuttavasti esiin varsinkin perhe-elämän kuvauksissa. Lampela on herkkävaistoinen psykologisen kuvauksen taitaja. Dramaattiset konfliktit eivät purkaudu niinkään henkilöiden välillä kuin sisäisinä ristiriitoina.

Kuolemansairauksia-kokoelman tarinat ovat kaikki omalta osaltaan äärimmäisiä. Niissä elämä on menettänyt perimmäisen sisältönsä ja merkityksensä. Monet ovat kyvyttömiä hallitsemaan arkeaan ja tulevaisuuttaan ja kokemaan senhetkisen elämänsä täysillä. Vakuuttelut, kuten kertomuksen ”Demonit” alkoholistimiehen ajatus ”minä olen minä, minä olen ihminen”, kuulostavat ontoilta.

Kokoelman aloittava ”Poika” toistaa helposti tunnistettavia lapsuuden kokemuksia. Aikuiset puuhaavat omia asioitaan, ympäristö on välillä sietämätön ja jokainen uusi päivä tuntuu tukahduttavan kaiken elämänhalun. Mutta valinnan varaa ei ole: ”Heidän perheensä tuntuu ainoalta oikealta ja onnelliselta perheeltä maailmassa; he elävät kuin eivät eläisi ollenkaan.”

Lampelan kertomuksiinsa kirjaamat henkilökuvat ovat kaikin puolin psykologisesti uskottavia. Ilman muuta yhteiskunta on yksilön kannalta epäoikeudenmukainen. Monenlaista pintakiiltoa ja ”google-sukupolvea” innostavaa hypeä hehkuttava julkisuus on petollista. Lampelan proosa sisältää varsin suoraviivaista yhteiskuntakritiikkiä. Henkilöiden ajatusmaailmasta löytyy perusteltuja, kriittisiä näkemyksiä muun muassa tietoteollisuutta ja huippuyksikköjä ihannoivan yhteiskuntaeliitin asenteista. Yhtä hyvin tällaisia ajatuksia olisi voinut esittää myös esseekokoelmassa tai puhuttelevassa nykynäytelmässä.

Kuolemansairauksia tuo mieleen Auli Mantilan romaanin Varpunen (Teos 2005). Mantila on kuvannut siinä psykologisen dekkarin tyyliin hyvinkin koskettavia mutta kaikin puolin inhimillisiä näkökulmia Estonia-katastrofin ja Myyrmannin ostoskeskuksen pommiräjäytyksen aiheuttamiin kansallisiin traumoihin. Lampela ei tarjoa kertomuksissaan helppoja ratkaisuja. Jokainen on oman elämänsä kanssa peruuttamattoman yksin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto