Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Amerikkalaisanarkisti polkee Kosovon miinakenttiä

Jani Saxell, 2.7.2012
Paul Polansky: Kosovon mustarastaat, Katurakki s., Savukeidas 2012 Kääntäjä(t): Vesa Etelämäki ja Ville Hytönen

On runoilijoita, jotka helkyttelevät auringonlaskuilla ja unelmien kaukorannoilla. Ja sitten on Paul Polansky (s. 1942).

Runoilija ja ihmisoikeusaktivisti Polanskyn maisemiin kuuluvat Pristinan voimalaitosten musta hiilipöly, joka nielaisee auringon, hylätyt serbikasarmit, moottoriteiden tarkastuspisteet, kaatopaikat, joilta romanilapset etsivät ruokaa – ja ovat seitsenvuotiaina niin taitavia, etteivät peltipurkit viillä heidän paljaita jalkojaan.

Runoilija-suomentaja-kustantaja Ville Hytönen kuvaa Polanskya osuvasti ”vihaiseksi vanhaksi gadjoksi, amerikkalaiseksi anarkistiksi keskellä miinakenttää”. Valkopartainen, olkihattuinen Polansky ajelee Chevy Astro -pakettiautollaan Kosovon romanighetosta toiseen ja puolustaa niitä, joilla ei ole äänenkannattajaa – kansainvälisen yhteisön, Naton ja avustusjärjestöjen raskaasta läsnäolosta huolimatta.

Omaisuutta kannetaan naisten kaulalla tai korvissa, miesten hammaskalustossa.

Romanikylissä ei ole sähköä tai puhelinta, vettä riittää vain silloin, kun sataa sisään. Ostoksille, töitä etsimään tai kouluun ei uskalleta mennä. Omaisuutta kannetaan naisten kaulalla tai korvissa, miesten hammaskalustossa. Kultaan tukeutuminen on kuitenkin hengenvaarallista: sodanaikaisessa ja -jälkeisessä sekasorrossa ruumiilta putsataan hampaatkin suusta.

Melkoinen Danten helvetti siis – ja meidän kaikkien tekemä sellainen. Polansky ei syytä Kosovon ja laajemminkin Keski- ja Itä-Euroopan romanien alennustilasta pelkästään alueen kansoja. Vaan kaikkia sivistyskansoja, jotka pitävät yllä stereotyyppisiä mielikuvia vankkurikaravaaneista, lapsenryöstäjistä ja kanavarkaista.

”Me olemme tuominneet mustalaiset menneisyyteen,/ koska emme tahdo heille/ tulevaisuutta.”

Kosovo Poljen pitkät varjot

Nimi Kosovon mustarastaat on monimerkityksinen. Kosovo Poljen eli Mustarastaiden kentän taistelu käytiin vuonna 1389. Serbiprinssi Lazar ja suuri osa hänen joukoistaan kaatui ottomaanivalloittajien edessä. Tapahtumista tuli osa serbinationalistien sankarillista kärsimyshistoriaa.

Myöhempi historiankirjoitus on esittänyt, että prinssi Lazarin riveissä olisi taistellut myös albaaneja, bulgarialaisia, bosnialaisia – ja puolalaisia ja unkarilaisia ratsuväen ritareita. Serbit kiistävät tämän ja kokevat olleensa yksin Euroopan etuvartiossa.

Presidentti Slobodan Miloševićin (1941-2006) uhmakas puhe taistelun 600-vuotisjuhlallisuuksissa oli yksi Jugoslavian veristen hajoamissotien lähtölaukauksista. Kosovon autonominen asema peruttiin. Alueen enemmistökansallisuus, lähinnä islaminuskoiset albaanit, ajettiin ahtaalle.

Kosovoon kaikki myös päättyi, keväällä 1999. Noin miljoona albaania ajettiin serbijoukkojen toimesta kodeistaan. Naton kymmenviikkoisen ilmasodan jälkeen oli serbien vuoro lähteä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin, länsimedian ja kansainvälisen yhteisön mielestä. Polansky on jyrkästi eri mieltä.

Kosovon romanit jäivät vähintään kahden tulen väliin: yhtä lailla kotiin palaavat albaanit kuin sodan traumatisoivat serbit kivittävät ja sylkevät heitä. Ikkunasta saattaa lennähtää sisään kranaatti. Ruokaa ja juomaa kannattaa varoa, sillä ravintoketjussa on Naton pommituksissa käytetyn köyhdytetyn uraanin jälkiä.

Kosovo Poljen taistelusta ja sen heijastuksista meidän aikaamme asti kannattaa muuten lukea Ismael Kadaren eleginen pienoisromaani Kolme surulaulua Kosovolle (Faros-kustannus 2009, suom. Tuula Nevala).

Kadare tavoittelee antiikin tragedioiden jylhää poljentoa, Polanskyn runousoppia voisi luonnehtia gonzojournalistiseksi ja rosoisen realistiseksi.

Hän kommentoi kuulua sotatannerta suorasukaiseen tyyliinsä: ”Kosovon mustarastaat ovat/ tietysti tottuneet/ syömään pelkkää lihaa: // serbialaisia kiveksiä,/ albanialaisia perseitä,/ turkkilaisia reisiä,/ goranilaisia sukurauhasia. // Jos et usko minua,/ mene katsomaan/ kuinka vielä kaksi vuotta vuoden 1999 sodan jälkeen/ historiallisella Mustarastaiden tasangolla/ on edelleen riittävästi/ tuoreita ruumiita levällään.”

Valkosipulia ja auringonkukansiemeniä

Liki 30 teosta julkaissut Polansky tuli ensi kertaa suomalaisille tutuksi viime keväänä suomennetun Mustalaistaksi-kokoelmansa myötä. Molemmissa kirjoissa liikutaan Kosovon romanien parissa ja 2000-luvun alun tilanteessa.

Mustalaistaksin runoissa on vapautuneimmillaan Emir Kusturican elokuvien villiä elämäniloa ja arkisen eloonjäämistaistelun juonikkuutta. Toisaalta kokoelma kuvaa kaunistelematta romanien halvaannuttavia perinteitä, kuten teiniraskauksia, perheväkivaltaa ja naapurikateutta.

Sivumäärältään puolet edeltäjäänsä ohkaisempi Kosovon mustarastaat sisältää sekin melkoisen koruttomia kohtaloita. On linnakundi Amdia, jonka ihoon on tatuoitu hänen elämänsä tärkeimmät tapahtumat, 11-vuotias, sanavalmis ja englannintaitoinen tanssija Amanda, joka kerjää brittisotilailta ja päätyy luultavasti äidiksi neljän vuoden sisällä, mystinen Pulumies, jota Naton pommituksissa kuolleet sisarentyttäret ja –pojat odottavat tähtinä taivaalla ja Gazman, runoilija, joka yritti tehdä solženitsynit serbiarmeijan perustamalla romanileirillä.

Niin ikään päästään Vasilica-juhlaan, jossa haitarit ja saksofonit soivat, naiset tanssivat keskenään ja kolikon löytävällä lapsella on vuodeksi onni myötä.

Romanikodeissa tuoksuu valkosipuli, tupakansavu täyttää huoneet kuin Lontoon sumu. Vaikka mattoja lakaistaan useamman kerran päivässä, kaikista suussa jauhetuista auringonkukansiemenistä ei ikinä päästä.

Kuka vartioi vartijoita?

Romanikulttuuri ei kuitenkaan ole Polanskyn uutuuskokoelman keskiössä, vaan läntisten ”hyväntekijöiden” tekopyhyys.

Maailmalla katsotaan, että Kosovon ongelmat ovat ohi albanien kotiinpaluun myötä. Nato-johtoiset KFOR-joukot kääntävät päänsä, kun albaanit tuikkaavat romanitaloja tuleen tai kivittävät pakolaissaattueita. Punaisella Ristillä on Pristinan näteimmät autot, parkkipaikan täydeltä maastureita. Silti järjestöstä ei ole apua, kun romanit haluavat etsiä sodan erottamia sukulaisiaan.

YK-poliiseilla on Toyota-maasturinsa, kauniit naistulkkinsa, 94 000 dollarin verottomat vuositulot. Hekään eivät puutu ympärillä rehottavaan väkivaltaan. Monessa YK:n jäsenmaassa romani-ennakkoluulot ovat vielä jyrkempiä kuin Kosovossa.

UNHCR, YK:n pakolaisjärjestö, ei suostu antamaan pakolaisstatusta romaneille, sillä heitä pidetään aina ja kaikkialla likaisina sosiaaliturvan väärinkäyttäjinä.

Polansky matkaa Kosovon romanien exoduksen mukana naapurimaa Makedoniaan. Maailmanjärjestön esikuntapäälliköt pillastuvat ja yrittävät saada heitä kääntymään takaisin.

”Lahjoja Englannista” –runo kiteyttää paljon. Siinä romanipakolaisten leirissä on meneillään suruaika, kun brittiarmeijan rekka saapuu. Sotilaat heittelevät lahjoja rekastaan – ja keksivät leikin: kuka nuorista paljasrintaisista miehistä pystyisi hyppäämään korkeimmalle. Rekasta viskotaan pehmoleluja, sulkapallomailoja, kriketti-, tennis- ja golfpalloja, muovifrisbeitä ja tukattomia barbienukkeja.

Köyhät muslimilapset jäävät ilman heille tarkoitettuja käytettyjä leluja. Silti Naton PR-toimittaja haastattelee prikaatinsotilasta, joka julistaa kristityn Britannian laupeutta.

Osa kansainvälisten auttajien sekoilusta mennee paikallisten olojen tuntemattomuuden piikkiin. Mutta on myös avointa rasismia ja korruptiota. Polanskyn runoissa YK-poliisi veljeilee albaanimafian kanssa ja sekaantuu ihmiskauppaan. Urheat amerikkalaissotilaat tekevät kotietsinnän tyhjään maataloon – ja lähtevät sitten jahtaamaan pihalta karanneita muuleja.

Kaiken tämän valossa tuntuu suorastaan liikuttavalta, että romanit jaksavat edelleen uskoa kansainvälisen yhteisön demokratia- ja ihmisoikeusjulistuksiin. Romanilasten nimetkin, kuten Elvis, Rocky ja Beyoncé, tulevat läntisestä populaarikulttuurista. Samaan aikaan uskotaan Allahiin, yrtteihin, ennustuksiin ja mustaan magiaan.

Puhutteleva on myös runo ”Rajalla”. Kymmenvuotias romanipoika, kreikkalaisen lääkärin tulkki ja apulainen, kertoo haluavansa tulla isona lääkärin itsensä kaltaiseksi. Ei ammatin takia, vaan jotta saisi valkoisen ihon. Silloin kukaan ei enää ajaisi häntä kotimaastaan pois.

Moneen suuntaan kriittinen runous on tervetullutta sissitoimintaa ihmisyyden puolesta.

Suomentajat Hytönen ja Vesa Etelämäki ovat melkoisia ihmisoikeusaktivisteja itsekin. He ovat vierailleet Polanskyn kotona Serbian Nišissä ja Makedonian ja Kosovon romanighetoissa. Suurisydäminen, mutta samalla kitkerä, moneen suuntaan kriittinen runous on tervetullutta sissitoimintaa ihmisyyden puolesta.

Suomennokseen on jäänyt jokunen huolimattomuus. OSCE tunnetaan Suomessa paremmin ETYJ:inä. ”NGO:n jeepit” eivät viitanne mihinkään tiettyyn järjestöön, vaan yleensä kansalaisjärjestöihin (englanniksi non-governmental organization). Naton pommien myrkyt eivät liene tunkeutuneet Kosovon ruoka-, vaan ravintoketjuun.

Väkivallan lämpimässä kohdussa

Toinen kevään Polansky-suomennos, omaelämäkerrallinen Katurakki kertoo, miten Yhdysvaltain Keskilännen kasvatista, Vietnamin sotaa Espanjaan pakoilleesta elämäntaiteilijasta tuli mitä tuli: kulkurina, katutappelijana ja ammattinyrkkeilijänä saatujen kokemusten myötä.

Polansky katsoo uransa alkaneen seitsenvuotiaana, kun tarhakaveri heitti hänen kissansa kaivoskuiluun – ja sai palkaksi etuhampaaseen seivästetyn alahuulen. Lukiossa runojen ´minä´ tunnetaan jo murretuista nenäluista ja halkaistuista huulista.

Jesuiittojen ylläpitämä yliopisto tarvitsee urheilusankarin, jotta alumnit rahoittaisivat uutta rakennusprojektia. Polansky ottelee paikallissarjan tehdastyöläisiä ja slumminuoria vastaan. Pappi piikittää nuorukaisen täyteen Novocainia, mutta valtakunnalliset ottelut eivät kiinnosta. ”Lopetin./ En koskaan voittanut valtakunnallisia/ koska/ en usko/ uskonsotiin.”

Polansky liftaa 20 000 mailia Amerikan laidasta laitaan, tekee vinosti kunniaa Ernest Hemingwaylle ja beat-sukupolven runoilijoille ja on aina valmis tappeluun. Sitten on edessä pestautuminen Eurooppaan matkaavalle rahtialukselle. On the Road-elämäntapa ja turpiin mättäminen jatkuvat vanhalla mantereella.

Nyrkkeilyrunojen viehätys on niiden koruttomuudessa ja suorasukaisuudessa. Turha puhua mistään herrasmieslajista, kun yleisö haluaa nähdä vääntyneitä leukoja, kuopastaan irronneita silmämunia, ämpärikaupalla verta.

Parhaimmillaan Polansky tavoittaa jotain väkivallan olemuksesta: ”En ole koskaan tuntenut kipua/ kehässä.// Tuli osumia, haavoja, kuinka monta kertaa/ tahansa, on vain se lämmin// sisäinen tunne, että on tekemässä/ juuri sitä mitä varten on syntynytkin. (…) ”Tuntuu hyvältä lyödä, tulla lyödyksi./ Tuntea että on vastustajansa kanssa// todellisia veriveljiä/ väkivallan lämpimässä kohdussa.// Kipu tulee vasta/ kun käsiä kääritään esiin/ ja palataan todellisuuteen/ kärsimään// kuin normaali ihminen.”

Samasta ”kohdusta” lienevät peräisin Martin Scorsesen Kuin raivo härkä (1980) ja Darren Aronofskyn showpainijakuvaus The Wrestler (2008).

Nyrkkeilykehä päähenkilönsä pakonomaisen itsensä kovettamisen ja tuuliajolle tappion maisemiin päättyvän elämäntaiston metaforana

esiintyy myös Timo Pusan romaanissa Tähtien kanveesi (WSOY 1991).

Päiväkirjatyyliä ja shokkiefektejä

Puhtaasti runokokoelmana Katurakki on nopeasti sulavaa kamaa – eikä se jätä tarvittavaa arpea lukijansa sieluun, ei edes pintaruhjetta.

En pidä moniselitteisyyttä, kulttuurihistoriallisia viittauksia tai vauhkoa kuvavyörytystä yleispätevinä hyvän runon tunnusmerkkeinä. Mutta jotain sellaista, joka jää häiritsemään, maistelemaan merkityksiä ja rivien välejä, kieltämättä kaipaisi. Polansky luottaa liikaa lakoniseen päiväkirjatyyliin ja verisiin shokkiefekteihin.

Amerikkalaisanarkistiin tutustuminen kannattaakin aloittaa Mustalaistaksin rehevästä elämänpalvonnasta ja edetä sitten Kosovon mustarastaisiin. Katurakkia suosittelen lähinnä Charles Bukowski -tyylin tosifaneille. Kamppailulajien harrastajillekin tekisi hyvää lukea välillä runoja.

Toki kokoelmassa on myös lohduttoman koskettavia, yleisinhimillisiä sävyjä. Kokoelman mittaan käydään läpi runojen ´minän´ – turhankin ongelmattomasti Polanskyn itsensä – perhe- ja sukuhistoriaa, avioliittoja, isän kaipuuta ja suhdetta omiin lapsiin. Hänen biologiseksi isäkseen paljastuu amerikanruotsalainen saarnaaja, hanskat kädessä jabeja lyövä viikinkien perillinen.

Kun Polansky yrittää siirtää verenperintöä kaksoispojilleen, tuloksena on elinikäisiä traumoja. ”Poikani tahtoivat/ oppia,/ päästä ottelemaan./ Heillä oli päättäväisyyttä.// Kun vaimoni/ näki minun/ solmivan hanskoja,/ hän tuli hulluksi.// Kuinka minä saatoin/ olla niin julma,/ laittaa omat lapset ottelemaan/ toisiaan vastaan?// Punaiset hanskat./ Siinä kaikki mitä hän näki./ Verta vuotavat/ poikansa.// Lopulta/ minä en opettanut poikiani/ nyrkkeilemään./ Mutta vaimoni opetti heidät// vihaamaan/ minua.”

Kahden pojan isänä ymmärrän myös äidin näkökulmaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto