Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Oletko koskaan kiivennyt puuhun?

Kristiina Wallin, 26.9.2005
Pauliina Haasjoki: Epäilyttävät puut s., Tammi 2005

Pauliina Haasjoen Epäilyttävät puut on lasten, kuoriaisten ja puiden maailma. Se on maailma, jossa mittasuhteet keikahtelevat ja maisema levittäytyy niin, ettei mikään paperi tai objektiivi voi riittää. Siinä maailmassa kaupunginmuuri houkuttelee aina enemmän kuin kaupunki, kun Haasjoki kysyy, ”oletko kaikkein / eniten halunnut nähdä muurilta kaikkialle / oletko halunnut hypätä ihmisten selkään / ja painaa heidän niskaansa suudelmia, myötätuntoa?”

Kahdessa edellisessä runokokoelmassaan Ikkunassa on huone (Nihil Interit 1999) ja Ukkosen odottajat (Tammi 2002) Haasjoki käsittelee kasvamisen ja aikuistumisen teemoja. Ensimmäisessä kokoelmassa lapsen maailma korostuu enemmän, toisessa taas aikuistuminen ja parisuhde nousevat etualalle.

Epäilyttävät puut palaa jälleen lapsuuteen, ja Haasjoki asettaa lapsen ja aikuisen maailman viehättävästi rinnakkain. Vähitellen lapsi huomaa kasvamisen aikaansaamia muutoksia itsessään ja ympäristössään. ”Sänky piteni toisesta päästään, jalkopäästä / väistämättä kun vuodet kuluivat / ja maailman olennot kutistuivat.” Päästä pitenevät sängyt aloittavat matkan, jonka aikana sorsa muuttuu tavalliseksi, mittasuhteiltaan mahdolliseksi vesilinnuksi eikä ole enää ”vaarallinen, valtava sorsa”. Maailma kutistuu ja laajenee samaan aikaan. Väistämättä koittaa se päivä, jolloin tytär tuntee saksanpähkinöiden tuoksun ja päätyy seuduille, joilla ei ole ennen käynyt. Kun pähkinät polttavat kurkkua ja poskia, on puulta kysyttävä yhä useampia asioita, syleiltävä sitä yhä enemmän.

Puut, kuoriaiset ja metsät ovatkin tärkeä osa aikuistumisen prosessissa. Luonto on turvapaikka, mutta myös vaara, sillä edes lähimetsä ei tarjoa yksiselitteisesti suojaa. ”Oli kerran lapsi, joka / viihtyi ulkona, tahtoi aina päästä ulos päästäkseen / taas sisälle, koska talossa oli sohva ja sohvassa turva / ja ulkona vuodenaika ja vuodenajassa vaatimus.”

Aikuinen mittaa pienemmäksi

Epäilyttävät puut ei kuitenkaan ole ahdas ja kronologinen kehityskertomus, vaan runot piirtyvät välähdyksenomaisiksi kuviksi, kuin kaleidoskoopin läpi näytetyiksi päiviksi, jotka vaihtavat yllättävästi muotoaan, sillä ”Ei sellaista olekaan kuin sama perhonen jonka näit / nuoruutesi keväänä.” Kokoelman parasta antia on lapsen maailman ja siihen liittyvän ihmetyksen ja näkemisen tekeminen eläväksi. Lapsen maailma on täynnä outoja mittakaavoja ja salaisuuksia, joita ei voi pukea sanoiksi. Tärkeimpiä asioita ei voi koskaan kertoa, jos ne aikoo pitää omanaan. ”Se oli oma hevoseni koska en kertonut siitä. / En kertonut koska en osannut. / Mikä äänne on pyöreä puu tai sen varjo? // Siksi hevonen oli niin hidas, ilmaan pysähtyvä. / Siksi se oli häpeämättömän puinen ja kaikui. / Se ei ollut hyvä taru tai omaperäinen. Se oli kuva.”

Tietoisuus aikuisten maailmasta iskee särön lapsen maailmaan. Aikuisten säännöt ja tieto siitä, miten kuuluu olla, antavat aavistuksen muutoksesta, joka on väistämättä edessä: ”ja kun veneessä istutaan, ei mielellään saa säikkyä hyönteisiä / jotka kaislikosta kuhisevat / sillä mielellään ei saa horjuttaa tasapainoa / Tyrskyt kastelevat lopulta jokaisen, / ihmisen ja kovakuoriaisen / lintukirjat, kylmälaukun ja pelastusliivin.”

Haasjoki ei jätä muutosta mielenmaiseman ja mittasuhteiden muutokseksi, vaan myös fyysinen ympäristö myllertyy ”luonnottomiksi kummuiksi joilla kasvaisi kesällä juuretonta / päivänkakkaraa, tuppaina lentelevää ruohoa, / teollisuus oli tullut lopullisesti, lapsuus lähtenyt lopullisesti. / Mutta Pappilanlampi / se oli paikoillaan.” Jotakin siis kuitenkin jää: Pappilanlampi, iilimadot, ukkonen ja linnut. Lukijalle jää myös aavistus siitä, että lapsuuden mittakaavat käyvät aikuiselle jälleen mahdolliseksi, jos hän osaa asettua oikein. Kenties kiivetä puuhun tai kellua vedessä, maailmassa ilman suuntia.

Karttoja ja tiloja

Ajanjaksot ja paikat asettuvat Haasjoen runoissa päällekkäin. Ne ovat kuin läpikuultavalle paperille piirrettyjä karttoja, jotka näkyvät toistensa läpi niin, että syntyvä maisema on aina uusi. Haasjoki siirtelee karttoja näennäisen kepeästi, mutta onnistuu silti näyttämään pinnanmuotojen eri mahdollisuudet. Leikkisä ilmaisu ja nopeasti etenevät assosiaatiot kätkevät sisäänsä paljon. ”Puuvärikynät, pikkujättiläinen. / Popmusiikki ja kiihtyvä rytmi, / se on raskaampaa kuin keveydestä luulisi.”

Välillä kuvien virta tuntuu kuitenkin eksyttävän lukijan. Silloin kaipaan enemmän tarttumapintaa ja reittiopasteita. Osa runoista jää jonkin verran abstrakteiksi ja kadotan sen, mitä olin juuri tavoittamassa. Toisaalta nautin ohitse vilahtavista mielikuvista ja aavistuksista, mutta toisaalta tekstin hajanaisuus häiritsee.

Ehkäpä vaaraa eksyä Haasjoen sanoihin voi kuvata runoilijan omin säkein: ”Kysyin myös pelimannilta, mutta hän oli mykkä / ja osoitti jousellaan ohimenevää hevosta. // Lähdin seuraamaan sitä. / Nostin mattoni ilmaan ja kannustin. / Vielä en tiedä, mihin tämä päätyy.” Eksyminen, myös sanoihin eksyminen, saattaa olla hedelmällinen olotila, mutta vaatii lukijalta kärsivällisyyttä.

Metsää ja tiilitaloja

Pauliina Haasjoen runoissa liikutaan luonnon ja rakennetun kulttuurimaiseman kohtaamispisteissä. Metsässä saattaa olla ovia, ”mutta ovi keinuu saranoillaan vapaasti, ja niin kuin arvaat, / kun metsässä katsoo taakseen, ovi on kadonnut.” Joskus runojen minä sekoittaa toisiinsa ”metsän ja punatiilisen alueen”. Maailmasta on tehty ihmisille sopiva siirtämällä materiaa paikasta toiseen, asettamalla sulkuportteja ja katoksia. Silti Haasjoen kuvaama ihminen tuntuu olevan eksyksissä rakennetussa maisemassa. Ihminen päättää, että toreja, kirkkoja ja käräjiä tarvitaan, mutta puistoja ei. Päätökset eivät aina välttämättä ole hyviä kenellekään, mutta onneksi maailmaan on jäänyt myös tarpeetonta: ”rauniot on jätetty paikoilleen, sillä / kaikki mitä niille voi tehdä on jo tehty, murennettu.” Jonakin yönä voi kiivetä raunioiden huipulle, oleskella ja nähdä tähtiä. Siinä on lohtu.

Haasjoen runoissa puut ovat pyhiä, ja siksi puut ovat epäilyttäviä. Haasjoki lainaa Martti Haavion tekstiä Virittäjä-lehdestä vuodelta 1951. Teksti kertoo pitäjänkokouksen päätöksestä, joka määrää pelloilla ja talojen lähettyvillä kasvavat epäilyttävät puut hakattaviksi maahan ja poltettavaksi. Haasjoki näyttää runoissaan puiden perin tutun roolin vastausten antajana ja lohduttajana. Ihmisten ja puiden rinnakkaiselo on niin kaikenkattavaa, että kun lapsi epäilee puuta, hän epäilee samalla itseään, sillä ”runko on hän itse, hänen paikkansa juuriensa päällä”. Siksi tuntuukin, että puiden vahvuus olisi saanut lisävoimaa persoonallisemmasta lähestymistavasta, tuoreemmasta kuvastosta. Myös puiden sadunomainen personointi latistaa niiden voimaa, tekee ne pienemmiksi.

Tärkeintä kuitenkin on, että Haasjoki kysyy, onko puu suuren tiedon haltija ja kysyy ”oletko pannut siihen tiedon otsasi ja vatsasi alta / oletko hiukan omituinen, puun ja kuoren välissä?” Kokoelman teemoja tiivistäväksi kysymykseksi nousee se kaikkein tärkein: ”Osaatko edes kiivetä? / Oletko koskaan todella kiivennyt puuhun?”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto