Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Pienet, sievät lapsinaiset

Jukka Mikkonen, 14.10.2003
Pauline von Bonsdorff, Anita Seppä: Kauneuden sukupuoli s., Gaudeamus 2002

Kauneuden sukupuoli on ensimmäinen suomenkielinen johdatusteos feministiseen estetiikkaan. Kahdentoista kirjoittajan artikkeleista koostuvassa antologiassa tarkastellaan sukupuolisuutta muun muassa filosofisen estetiikan historiassa, kielessä ja tilassa, nykytaiteessa, mainonnassa ja mediassa, bodauskulttuurissa ja kristillisessä mystiikassa. Yhteistä artikkeleille on se, että ne pyrkivät tutkimaan stereotypioita, epätasa-arvoa ja syrjintää tuottavaa sukupuolijärjestelmää.

Kuten feministinen tutkimus yleensä, myös feministinen estetiikka on varsin poikkitieteellinen ala – ikään kuin polemiikkina miesten hallitsemaa kapea-alaista tieteentekoa kohtaan. Feministinen estetiikka pitää sisällään kaikkea mahdollista visuaalisen kulttuurin tutkimuksesta ja taidehistoriasta filosofian ja filosofisen estetiikan kautta elokuvan ja kirjallisuuden sekä yhteiskuntatieteiden tutkimukseen.

Kauneuden sukupuoli on jaettu sisältönsä mukaan kolmeen osaan. Osat käsittelevät “puhdasta“ ja “epäpuhdasta“ estetiikkaa, mediakulttuurin sukupuolittuneisuutta sekä tilaa, luontoa ja ajattelua. Ensimmäisessä osassa käsitellään toisen – naisen ja etnisen vähemmistön edustajan – asemaa niin kutsutun puhtaan estetiikan traditiossa. Puhtaan estetiikan Pauline von Bonsdorff ja Anita Seppä määrittelevät esipuheessaan estetiikan traditioksi, joka hallitsi filosofista maailmaa 1700- ja 1800-lukujen Euroopassa, ja joka korosti esteettisessä kokemuksessa subjektin pyyteettömyyttä ja neutraalisuutta.

Kokoelman toinen osa, Populaarikulttuurin sukupuolittuneet kauneusihanteet, keskittyy mainonnan ja viihdemaailman sukupuolimalleihin. Osassa käsitellään niin mainoskuvissa esiintyvää androgyniaa kuin Marilyn Monroen ruumiin groteskiutta. Viimeinen osa, Tila, luonto ja ajattelu, on sisällöltään abstraktein. Sen artikkeleissa tutkitaan muun muassa tilan ja sukupuolen suhdetta, ekofeminismiä ja estetiikkaa “naisihmisen“ työnä.

Filosofian fallinen historia

Kauneuden sukupuolen aloittaa Pia Livia Hekanahon artikkeli Ylevät miehet – kauniit naiset, joka tarkastelee filosofisen estetiikan historiaa genderkriittisesti. Hekanahon tutkimuskohteena on kaunis/ylevä -käsitepari, jonka avulla esteettinen teorisoiminen oli muotia 1700-luvulla niin Manner-Euroopassa kuin Isossa-Britanniassa. Hekanaho keskittyy tarkastelemaan käsitepariin liittyviä implisiittisiä oletuksia, kuten sukupuolta, etnistä taustaa ja seksuaalisuutta Edmund Burken (1728-1797) ja Immanuel Kantin (1724-1804) estetiikan teorioissa.

Puhtaan estetiikan oppi-isänä voidaan hyvin syin pitää Immanuel Kantia, joka kopernikaanisessa vallankumouksessaan siirsi estetiikan tutkimuskohteen taideteoksesta sitä tarkastelevaan subjektiin. Tässä estetiikan traditiossa esteettinen subjekti on kuvattu universaaliksi ja ajattomaksi, sukupuolesta, etnisestä taustasta ja seksuaalisuudesta riippumattomaksi sub specie aeternitatikseksi.

Hekanaho puolestaan luonnehtii epäpuhdasta lähestymistapaansa käsitepariin subversiiviseksi ja postmoderniksi. Hän tarkastelee sukupuolen ja etnisen taustan merkitystä esteettisessä kokemuksessa, havaitsemisessa ja tulkinnassa. Hekanahon artikkelin tarkoituksena on selvittää, miten Burken ja Kantin teorioiden kaunis ja ylevä suhteutuvat sukupuolten ja etnisten ryhmien välisiin hierarkioihin.

Hekanaho tarkastelee Kantin esseetä Huomioita kauniin ja ylevän tunteesta, joka on julkaistu vuonna 1764, siis ennen Arvostelukyvyn kritiikkiä. Essee sisältää Kantin varhaisen määritelmän käsiteparista kaunis/ylevä. Artikkelissaan Kant luonnehtii kauniiksi esimerkiksi kukkaketoja ja puutarhoja, yleväksi myrskyä ja tähtitaivasta.

Kantin mukaan naisilla on myötäsyntyinen tunne kaikkea kaunista, eleganttia ja koristeellista kohtaan; naisille on tärkeää miellyttävyys ja huomion kohteena oleminen. Kauneus saavutetaan ilman raskaita ponnistuksia, ja ponnistukset ja vastusten voittaminen kuuluvat ylevään. Ylevät ponnistukset eivät Kantin mukaan sovi naisille, sillä ne poistavat naiselta viehätyksen, joka on naisen kauneuden ehto. Miesten eli sivistyksen maailmaan pyrkivä nainen voisi Kantin mukaan yhtä hyvin kasvattaa parran, joka ilmentäisi naisen syvällisyyttä; onhan nainen vain miehen negaatio.

Edmund Burke päätyi filosofiassaan samankaltaiseen ylevän luonnehdintaan. Burken ylevä on maskuliinista, suurta, pimeää ja pelottavaa. Sen kokeminen liittyy esimerkiksi vuorten ja valtamerten tarkasteluun. Lisäksi sen piiriin kuuluvat kaikki mustat objektit. Kauniin Burke määritteli puolestaan feminiiniseksi, pieneksi, valoisaksi ja sieväksi. Kauniin esimerkkinä hän käyttää naista, joka on kauneimmillaan – kaulan ja rintojen tienoilta. Pankaa merkille sileys, pehmeys, vaivaton ja huomaamaton pullistuminen.

Hekanaho nojaa Peggy Zeglin Brandin ja Meg Armstrongin tutkimuksiin, jotka osoittavat Burken estettisen kokijan olevan heteromies. Tämä käy ilmi myös toisesta Burken esimerkistä, “neekerittären“ ongelmasta. Toisaalta “neekeritär“ kuuluu naisena feminiiniseen piiriin, toisaalta mustan värinsä vuoksi ylevän piriin. Burke viittaa tosielämässä sattuneeseen tapaukseen, jossa sokeana syntynyt poika sai näkönsä takaisin murrosiässä ja säikähti näkemäänsä mustaa naista. Tämä tukee filosofin väitettä, että kaikki pimeä ja musta on myötäsyntyisesti kauhistuttavaa.

Hekanahon artikkeli sisältää tärkeän huomion: filosofia kirjoitetaan lähes aina miehille – tai kuten Kantin tapauksessa: valkoisille, ylempään yhteiskuntaluokkaan kuuluville heteromiehille. Peniskeskeinen filosofian historia, mukaan lukien “järjen vuosisadan“ teoriat, on rotuteorioineen toki helppo maalitaulu. Hekanahon kritiikki on kuitenkin paikallaan: ajattelun historia alkaa mies/nainen –kahtiajaosta ja on läpeensä sukupuolittunutta.

Avantgarden feministinen jatke

Anita Sepän perusteellinen artikkeli Feministinen avantgarde – autonomisen estetiikan sisarpuoli käsittelee feminististä taidetta ja sen suhdetta avantgardeen. Seppä määrittelee feministisen avantgarden – jonka hän katsoo olevan suoraa jatkoa avantgardistiselle taiteelle – performatiiviseksi taiteeksi, johon on lisätty kysymyksiä sukupuolen, vallan ja taiteellisen representaation välisistä suhteista.

Feministinen avantgarde pyrkii muuttamaan vallitsevia oloja, järkyttämään ja häiritsemään taiteen vastaanottajaa sekä sisällön että muodon tasolla. Se ei esitä asioita puhtaan subjektin eli miehisen katseen näkökulmasta, vaan esimerkiksi naisellisesta, biseksuaalisesta, homoeroottisesta tai androgyynisestä katsantokannasta. Toimintatapoina käytetään esimerkiksi sukupuoliroolien parodiointia ja feminiinisten ja maskuliinisten stereotypioiden liioittelevaa jäljittelyä.

Seppä käyttää feministisen avantgarden esimerkkinä Suzanne Lacyn teosta Kolme viikkoa toukokuussa (1977), jossa Lacy leimasi punaisella rape-leimalla losangelesilaiseen ostoskeskukseen sijoitettua kaupungin karttaa sitä mukaa kuin raiskauksia sattui kaupungissa. Kolmessa viikossa kartta värjäytyi punaiseksi.

Feministisestä taiteesta kirjoittaa myös Helena Sederholm artikkelissaan performatiivisen taiteen ja naisidentiteetin suhteesta. Sederholm kertoo, kuinka 1970-luvulta lähtien etenkin feministit ovat tehneet performatiivista taidetta, jossa otetaan kantaa vallitseviin diskursseihin korostetun materiaalisin ja kontekstuaalisin keinoin. Näiden taiteilijoiden tarkoituksena on ollut naisten omien ilmaisutapojen löytäminen, menetelmänä parodia ja liioitteleva matkinta. Sederholmin mukaan feministinen taide pyrkii anonymisyyteen, kollektiivisuuteen ja yhteisöllisiin työskentelytapoihin vastakohtana miehiselle nerokultille.

Media ja sukupuolisuuden representaatio

Kokoelman toinen osa alkaa Leena-Maija Rossin kattavalla artikkelilla mainoskuvista identiteettien tuottajina, jossa Rossi hahmottelee mainonnan sukupuolimaailman historiaa. Hän aloittaa aiheensa sukupuolisuuden taiteellisen representaation historiasta ja huomauttaa, että “kaunis mies“ ei ole taidehistorialle tuntematon tapaus. Muiden muassa 1700-luvun eurooppalaiset miehet ihailivat antiikin tapaa kuvata mies, mitä Rossi perustelee Johann Joachim Winkelmannin (1717-1768) “homoeroottisesti sävyttyneellä“ luonnehdinnalla Belvederen Apollo -veistoksesta. Mieskauneuteen saattoikin 1700-luvulla liittyä nykyisin feminiinisyyteen liitettyjä piirteitä: sulokkuutta, herkkyyttä ja pehmeyttä. Sen sijaan kauneuden kuulumista naiseuteen alettiin painottaa Euroopassa vasta 1800-luvulla. Rossi tarkastelee tekstissään myös mainosmaailman naisideaalia ja siihen liittyviä ominaisuuksia: pitkiä ja karvattomia sääriä, hoikkuutta jne. Artikkelin huipentuma on historiallinen katsaus rintojen käyttöön myynnin edistämisessä.

Annamari Vänskän artikkeli mainoskuvien androgyniasta soveltaa teoriaa Calvin Kleinin mainoksiin, joissa maskuliiniset ja feminiiniset ominaisuudet on käännetty ympäri. Vänskän artikkeli on erinomainen johdatus androgynian ja hermafrodiitin käsitteiden historiaan Platonista Ovidiuksen kautta Foucaltiin. Varsinainen aihe, Calvin Kleinin mainoskuvat, sen sijaan käsitellään artikkelissa ohimennen. Vänskän artikkeli sisältää erittäin tärkeän huomion: androgyyniset hahmot kuvataan länsimaisissa mainoksissa usein toisissa, ei-länsimaisissa ruumiissa.

Naisen paikka

Antologian viimeisen osan aloittaa Kirsi Saarikankaan artikkeli tilan ja sukupuolen suhteesta arkkitehtuurissa. Saarikangas siteeraa Virginia Woolfin (1882-1941) Naiset ja kirjallisuus -esitelmässä esittämää ajatusta, jonka mukaan naisella on oltava sekä symbolisesti että konkreettisesti oma tila, jotta hän voi työskennellä.

Saarikangas tarkastelee “mies-” ja “naisarkkitehtuurin“ eroja, kuten sitä, että miesten luomat rakennukset ovat usein monumentaalisia, kun naiset painottavat rakentamisessa käytännöllisyyttä ja arkista elinympäristöä. Saarikangas esittelee arkkitehtuuriin kohdistettua feminististä kritiikkiä, jonka mukaan yleensä naisiin liitetyt alueet – talojen sisätilat – jätetään taustalle ulkosivun mahtipontisuuden edessä, mutta keittiökalusteet sentään mitoitetaan naisten mukaan.

Nainen Luontona

Harri Kalhan artikkeli Marilyn Monroesta johdattelee lukijan Nainen eli Luonto -teemaan. Kalha kuvaa Monroen miehistä maailmaa uhkaavana ja kaoottisena ilmiönä, ylitsepursuavana ja kesyttömänä, holtittomana, hillittömänä ja järjestyksettömänä. Teemaa jatkaa Hanna Johansson tekstissä, joka käsittelee ekofeminismiä Anne Siirtolan performatiivisessa teossarjassa Pienimuotoisia sävellyksiä (1992). Teossarjassa Siirtola muun muassa vaelsi metsissä soittaen “jääpuikkouruilla“ ja maalasi kehoonsa punamullalla puun juuret.

Johansson käsittelee artikkelissaan sitä, kuinka nainen on länsimaisessa kulttuurissa liitetty perinteisesti luontoon: Nainen uusintaa elämää, synnyttää, hoivaa ja huolehtii. Hänet on nähty jumalattarena, maailman kohtuna ja elämän perustana. Näin ollen naiseen on suhtauduttu samoin kuin luontoon: 1600-luvulla syntyneen modernin luonnontieteen jälkeen alistavasti ja hyötynäkökulmaa ajatellen. Maskuliinista ajattelua purkaakseen ekofeministit ovat palanneet tieteellistä vallankumousta edeltäneeseen aikaan, jopa esihistoriallisiin naismyytteihin. Tarkoituksena on rakentaa uudelleen ihmisen ja luonnon suhde.

L’écriture féminine

Eva Maria Korsisaaren artikkeli käsittelee naisen ja miehen välistä kommunikaatiota Marguerite Durasin teoksessa Hiroshima, rakastettuni. Varsinaisen tutkimusongelman lisäksi artikkeli on hyvä johdatus etenkin Luce Irigarayn (s. 1930) ajatteluun ja naispuheen (parler-femme) käsitteeseen. Irigarayn naisellisen kielen tarkoitus on liioittelevan jäljittelyn (le mimétisme) avulla rikkoa miesten dominoimaa kommunikaatiojärjestelmää. Irigarayn naispuhe on – olkoonkin, ettei sitä ei voi määritellä – sidoksissa kehollisuuteen ja kokemukseen. Se vastustaa hahmoja, ideoita ja käsitteitä: hiljaisuudet, epäröinnit ja katkokset ovat ymmärrettävissä keinoiksi kieltäytyä yhdestä totuudesta ja yhdestä tiedosta.

Irigarayn kärkevä teoria saa ajattelemaan, kuinka sukupuolittunut kieli onkaan: Irigarayn esimerkin mukaan käskyt, rukoukset, anomukset, anteeksipyynnöt, armahdukset, huudot, valitukset, ylistykset, vihanilmaukset ja kysymykset on länsimaisessa kulttuurissa varattu ihmisen ja Jumalan väliseen kommunikaatioon.

Lopuksi

Kokoelman päättää Pauline von Bonsdorffin kirjoitus “naisihmisestä” estetiikan tutkijana. Von Bonsdorffin selkeä ja yleisellä tasolla liikkuva artikkeli käy pääpiirteittäin läpi feministisen tutkimuksen perusongelmat: antiikista – itse asiassa jo esisokraatikoilta – juontavan sex/gender -luokittelun ja käsityksen naisesta miehen negaationa, luokittelusta kiistelevät osapuolet, essentialistit ja konstruktivistit sekä Merleau-Pontyn fenomenologian ja Jacques Lacanin psykoanalyysin feministiseen tutkimukseen liitettynä. Essentialistien ja konstruktivistien välillä kulkevaa kultaista keskitietä pitkin käyvän von Bonsdorffin lavea artikkeli olisi sopinut paremmin kokoelman alkuun.

Kauneuden sukupuoli on tehtävässään onnistunut teos: se antaa yleiskuvan alasta, jonne se pyrkii lukijansa johdattelemaan. Vaikka kokoelman artikkelit ovat tutkimusalueeltaan tarkasti rajattuja, on tutkimusmenetelmän teoreettisten lähtökohtien esittely niissä riittävän laajaa: kysehän on kuitenkin johdatuksesta. Näin ollen ei ole mielekästä pitää puutteena sitä, että muutamissa artikkeleissa tutkimustehtävän – teorian soveltaminen käytännön elämään – käsittely jää vähäiseksi.

Kauneuden sukupuolen tekijät ovat alansa huippuja. He tuntevat aiheensa ja kirjoittavat pääsääntöisesti hyvää akateemista tekstiä. Virheet ja heikkoudetkin ovat niitä tavallisia: useissa artikkeleissa käytetään toisen käden lähteitä ja aristellaan “näkisinkin“ ja “itse haluaisin nähdä“ -ilmauksilla, jotka ovat vastoin akateemisen (lue: miehisen) kielen vaatimaa jämptiyttä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto