Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Näin unta, että näin unta, ja heräsin, ja sekin oli vielä unta

Sari Leukkunen, 30.11.2001
Pepi Reinikainen: Enkelten leikki s., Kirja-Aurora 2001

Pepi Reinikaisen teksti kiinnittyy pienen pojan ja sittemmin aikuisen miehen tunne-elämään, ja naiset – äiti ja tyttöystävä – ovat läsnä sivuhenkilöinä, jotka määrittelevät minä-muodossa esiintyvää päähenkilöä. Kirja on vaativaa luettavaa, koska se rakentuu tajunnan tasojen vaihteluiden varaan: kuvaus alkaa nykyhetkestä, josta siirrytään lapsuuteen sekä lapsen mielikuvitusmaailmaan, edelleen nykyhetkeen sekä tulevaisuuteen. Näennäisesti fragmentaaristen kappaleiden luonteva kiinnisitominen ei ole helppoa kirjailijalle, eikä lukijankaan ole aina helppo tällaista tekstiä ymmärtää; Pepi Reinikainen toteuttaa kuitenkin rakenteellisen ratkaisunsa onnistuneesti, ja kirja on antoisaa luettavaa.

Trauma saa alkunsa siitä, että keskenkasvuinen maahanmuuttajapoika ei sopeudu suomalaiseen koululaitokseen eikä kultuuriin – tai pikemminkin siitä, että ympäristö ei hyväksy erilaista poikaa. Jean, joka ympäristöön sulautuakseen muuttaa nimensä suomalaisittain Janneksi, joutuu opettajien silmätikuksi ja myöhemmin koulukiusatuksi. Hän on yksinäinen eikä tunnu saavan mistään ymmärrystä. Niukoin vedoin kuvatusta koulumiljööstä lukija tunnistaa helposti suomalaisen koulun, eikä kuva ei ole kovin kaunis. Lapsen selviytymiskeinoiksi tulevat pakeneminen mielikuvitusmaailmaan ja mielikuvitusystävien kanssa keskusteleminen asioista, joista hän ei osaa todellisessa elämässä puhua, ja lopulta tunteiden tukahduttaminen. Jannesta tulee vanhempana hyvä kriisialuetyöntekijä, joka saa huomiota osakseen mediassakin, itsensä hallitseva ja kiintopisteetön ihminen, joka tyttöystävänsä sanoin ”ei tunnista tunteita’ ja on omasta halustaan yksin. Hän ei kirjan sanoin ”ravista harteiltaan yksinäisyyden taakkaa’ edes tyttöystävänsä vierellä.

Naiset vain sivurooleissa

Juonellisesti tarina toteutuu siten, että jo aikuinen Janne tulee nimeämättömään eurooppalaiseen kaupunkiin (ilmeisesti Amsterdam), jossa hänen äitinsä on kuolemaisillaan. Hän asuu ja nukkuu hotellihuoneessa, jossa unessa prosessoi lapsuuttaan tajunnan eri tasoilla. Unessa ja hämärätilassa, menneisyydessä, nykyhetkessä ja tulevaisuudessa kieppuvat Äiti ja Mummo, jotka ovat toistensa alter-egoja, mielikuvitusystävä Tyttö ja tyttöystävä Raakkel sekä koulukiusaajat, joista on aikuisena tullut heikompiaan pahoinpiteleviä miehiä. Lopussa Janne kohtaa unessa menneisyytensä pahat henget ja osoittaa heille ovea kirjaimellisestikin: hän astuu niin sanotusti valoon uutena ihmisenä. Näin tulkitsen lopussa tapahtuvan.

Naiset ovat siis valitettavasti vain päähenkilöä määritteleviä sivuhenkilöitä. Jannen ja ”loistavan, kauniin, älykkään, samaa maata olevan Raakkelin hyvä ja tasa-arvoinen’ suhde ei onnistu, vaan Raakkel ”kyllästyy helppouteen’ ja ottaa miehekseen miehisen miehen – Jannen lapsuuden rääkkääjän. Raakkel tulee ”heitetyksi portaikkoa alas siten, että hän halvautuu kaulaansa myöten eikä koskaan enää kävele, ei tanssi, ei juokse, ei rakastele, ei synnytä’. Jannen äiti on omassa elämässään ja käytännön elämässä voimaton henkilö, jota poika hieman kliseenomaisesti vihaa, koska ”äidin tulee olla kaikkivoipa”. Kun äiti on kuolemaisillaan, poika päättää mennä häntä tapaamaan vain, koska on sattumalta käymässä samassa maanosassa.

Enkelten leikki on sivumäärältään pieni ja tiivis kuvaus traumasta ja sen purkautumisesta. Kirjan henkilöiden elämät kietoutuvat toisiinsa epäluonnollisen tiukasti. Minusta tämä on kuitenkin hyvä ratkaisu, koska näin pienessä kirjassa ei voi olla liikaa irrallisia hahmoja. Kirjan henkilöt ovat pikemminkin ihmistyyppejä, joilla ei ole persoonallisia piirteitä sanan varsinaisessa merkityksessä. Sellaisina he toimivat oikein hyvin. Hieman minua kylläkin häiritsee, että nykykirjallisuudessa elämästä irrallinen kaikkitietävä kertoja on usein ammatiltaan kriisialuetyöntekijä. Jotakin se kertoo ajastamme, mutta mitä – se onkin jo toinen asia.

Kirjalla on monia ansioita, ei vähiten verbaalisia; Pepi Reinikainen operoi kielellä taitavasti ja kyseenalaistaa käsitteitä purkaen niitä (kuten esimerkiksi käsitteet ”vaatimaton joulu’, ”vuorineuvos’, ”pipopakko’). Reinikainen luo taitavasti kielen keinoin lapsen maailmankuvan. Kun kirjan puhekieletön Janne selittää sanan merkityksen omalla tavallaan, lukija saa astua lapsen maailmaan, vaikka hän yleensä onkin – kirjan sanojen mukaan – ”unohtanut tällaisia asioita yrittäessään sopeutua elämään’.

Symboliikka on runsasta ja monitahoista kuten Reinikaisen aiemmissakin kirjoissa. Luonto tuntuu merkitsevän paljon kirjailijalle, samoin kirjan nimessäkin esiintyvät enkelit. En lähde tulkitsemaan tätä rikasta symbolimaailmaa enempää. Ilkeät kommentit esimerkiksi uutistenlukijan vanhoista käsistä kuvaruudussa piristävät synkän aiheen keskellä. Reinikainen toteuttaa tajunnantason vaihtelut taitavasti leikitellen niillä kuin jojopalloilla. Hän liikkuu sujuvasti nykyhetkestä lapsuuteen ja mielikuvitusmaailmaan ja takaisin nykyhetkeen ja unimaailmaan. Siirtymäkeinoina voivat olla pelkkä tajunnan eri tasot konkreettisesti yhdistävä sana tai kirjan motoksi nouseva lause: ”näen unta, että näen unta, että heräsin, ja sekin oli unta’.

Lapsuuden ahdistus ja sen vaikutus elämään on aihe, josta voi kirjoittaa monin tavoin. Siitä kirjoitetaankin paljon ja hyvin, mutta valitettavasti nämä kirjat eivät saa ansaitsemaansa huomiota osakseen. Näin on ehkä sen vuoksi, että aihetta pidetään tyypillisenä naisten aiheena ja sellaisena aina vähemmän merkittävänä kuin mieskirjailijoiden aiheet. Pepi Reinikaisen kirja on humaani, ymmärtävä ja jättää lukijalle ajattelemisen aihetta – syitä ja seurauksia ei ole tarpeen osoitella. Pepi Reinikainen on kirjoittajan vapaudella valinnut tekstiin pojan näkökulman, mutta olisin mielelläni lukenut tämän tarinan myös naisen näkökulmasta kirjoitettuna.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto