Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Matka menneeseen

Anna Saari, 23.5.2011
Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta 218 s., Otava 2011 Kääntäjä(t): Katriina Huttunen

Tartuin norjalaisen Per Pettersonin romaaniin Kirottu ajan katoava virta (Jeg forbanner tidens elv) hänen vuonna 2009 suomennetun Hevosvarkaat-romaaninsa innoittamana. Molemmissa teoksissa kertojana ja päähenkilönä on mies, joka koluaa mennyttä elämäänsä. Retrospektiivinen tarkastelutapa ei ole kirjallisuudessa mitenkään tavaton, mutta Petterson osaa kirjoittaa kuin ei kirjoittaisikaan: teoksen maailma muodostuu viiltävän tarkoista havainnoista, ilmavasti kerrotuista yksityiskohdista, jotka merkitsevät nautittavan pakottomasti.

Näin on laita myös nyt suomennetussa ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittaneessa teoksessa. Siinä kertojana on 37-vuotias Arvid, joka naukkailee halukkaasti calvadosia ja märehtii heikossa jamassa olevaa avioliittoaan, aatteellista maolaisnuoruuttaan ja suhdettaan äitiinsä. Isäkin Arvidilla on, mutta hänelle ei tarvitse sen kummemmin koettaa kelvata.

Tapahtumat sysää liikkeelle syöpään sairastuneen äidin äkillinen lähtö Tanskaan, jossa perheellä on pitkään ollut kesämökki. Poika lähtee perään – ja siinä sivussa rämpii mielessään elämänsä hetteiköt läpi. Hän muistelee kouluaikaansa, liittymistään maolaisiin kommunisteihin, tehdastyötään, puoluekuria ja erästä sinitakkista hirveän nuorta tyttöä, joka alkoi tehdä läksyjään hänen asunnossaan.

Petterson osaa kirjoittaa kuin ei kirjoittaisikaan.

Petterson tavoittaa uskottavasti aatteellisen idealismin, joka ainakin Arvidin osalta törmää työläisäidin pragmaattiseen maailmankuvaan. ”Idiootti”, toteaa äiti, kun Arvid ilmoittaa luopuvansa opiskelusta ja menevänsä töihin tehtaaseen. Välirikkohan siitä seuraa, mutta se ei estä poikaa ripustamasta Maon kuvaa seinälleen ja tulemasta puolueensa arvoiseksi, kunnon kommunistiksi.

”Kirottu ajan katoava virta” tekee kuitenkin tyhjäksi sen, minkä puolesta Arvid on uhrautunut. Romaanin nyt-hetkessä eletään muurinmurtumisvuotta 1989. Ideologiset totuudet ovat väljähtyneet, ja kertoja on tullut keski-ikään havaitakseen, että hänen avioliittonsa on pelkkä kulissi. Rakkaus on pyyhkiytynyt pois, vaikka silloin nuorena sen loppuminen tuntuikin mahdottomalta.

Petterson ei kerro, miten niin pääsi käymään. Sen sijaan hän kertoo Arvidin oman tien etsinnästä ja aikaan sidotuista totuuksista. Niin perhe, ihmissuhteet kuin elämänvalinnat näyttävät ajan valottamina toisilta kuin ennen.

Ajan ja elämän ongelma

Aika läpäisee romaanissa kaiken. Se paljastaa, mitä meille tapahtuu todellisuudessa. Se näyttää, miten yksinkertaisista asioista pidämme kiinni pysyäksemme ehjinä: viinasta ja äidin takinliepeestä. Teoksen maailmassa näkyy lisäksi käsinkosketeltavan konkreettisesti nykyhetken vaikeus, kun ei tiedä, mitä muurin kaatumisesta seuraa, ja vielä vähemmän, mitä elämästä tulee, kun rinnalla ei ole ihmistä, joka ennen oli koko maailma.

Romaanin aika-teema tuo mieleen kotimaisista kertojista Antti Hyryn, jonka teosten miehiä jatkuvasti kouraisee menetetty aika. Myös heille elämän muutosten käsittely ja preesensin käsittäminen on hankalaa.

Arvidin kriisiä ei helpota edes äiti, johon poika kömpelösti ja epätoivoisesti ripustautuu luodakseen yhteyden ennen kuin on myöhäistä. Petterson kuvaa liikuttavasti, miten tuskastuttavan pitkä matka on sovintoaikeesta tekoihin, sillanrakennuslauseisiin.

Näkökulma tapahtumiin on aikuisen lapsen, joka toivoo tulevansa ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Tarina ei kerro, onko äidillä vastaavaa tarvetta. Ehkä ei – tai sitten hän on muuten vain etäinen ja vaikeasti lähestyttävä. Minusta vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei kuolemansa läheisyyden tiedostavalla äidillä ole mitään tarvetta lähentyä poikaansa. Hän on kasvattanut lapsensa nimittelymenetelmällä, ja sama jokseenkin karhea linja näkyy jatkuvan.

Kirottu ajan katoava virta kertoo elämäänsä pettyneistä ihmisistä. Paljastuu, että äidillä onkin ollut ennen Norjaan muuttoaan Tanskassa oma elämä, ilmeisesti lapsikin, josta Arvid ei tiedä mitään. Se selittää, miksi äidin suhde mieheensä, Arvidin isään, on lähinnä asiallinen. ”Mikään ei mennyt niin kuin olin ajatellut”, kertojan äiti toteaa, ja sama sopii pojankin elämään.

Mutta mitä on jäljellä niillä, jotka surevat mennyttä? Niillä, jotka kokevat, ettei mikään mennyt oikein? Eikö vain – tämä hetki, nämä ihmiset tässä. Per Petterson visualisoi sen hienosti näin: poika istuu rantavehnän tökkimällä tanskalaisella hiekalla ja odottaa rannassa polvillaan olevaa äitiään. Se on kuin tummasävyinen taulu, johon tuo lohtua se, että ihmisiä on kaksi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto