Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Rinnakkaiset ja vastakkaiset elämät

Otto Lappalainen, 23.10.2013
Pertti Lassila: Ihmisten asiat 167 s., Teos 2013

Vankan kokemuksen yliopistomaailmasta, kirja-alalta sekä mediatyöstä omaava Pertti Lassila (s. 1949) on julkaissut esikoisromaaninsa Ihmisten asiat, joka kätkee näennäisen koruttoman kerrontansa taakse vuolaan ajatusten ja ajan virran.

Minäkertoja, suuria ikäluokkia edustava leskirouva, tuntuu ihmettelevän, minne kaikki tutut ihmiset ja asiat ovat kadonneet. Saiko hän elämäksi sanotusta virrasta kunnollista otetta, pääsikö hän siihen mukaan? Nyt hän tavoittelee hauraita muistikuvia, järjestelee niitä, yrittää elää niitä uudelleen. Mutta yksin. Aforistisiksi mietteiksi kiteytyvässä elämässä on hieman kitkerä elämättömyyden maku ja surullisen kaunis eleginen sävy.

Kertojan aviomies lähes 40 vuoden ajalta, ministeriössä pitkän virkauran tehnyt Jarno, kuolee ärhäkkään haimasyöpään ehdittyään jo viettää rauhallisia eläkepäiviä vaimonsa kanssa. Vaimon yksinäisyyttä kuvaa se, että muistotilaisuutta ei ole, koska leski katsoisi voivansa kutsua ainoastaan aiemmin kuolleen parhaan ystävättärensä miehen. Sellainen tilaisuus olisi kiusallinen.

Romaanissa hitaasti ja eri mielleyhtymien kautta purkautuvat muistikuvat antavat ymmärtää, että kertojan elämä on ollut niin yksinkertaista ja helppoa, että siitä tuntuu tulleen oma vastakohtansa: ongelmallista ja vaikeaa. Muistelijaa kalvaa syyllisyydentunto siitä, että hän on vastustelematta mukautunut elämäänsä kaikkeen mutkattomasti ja kuivan humoristisesti suhtautuvan, helpon miehen kanssa. Asiat ovat vain loksahtaneet kohdalleen.

Liiton lapsettomuus on johtunut hetken mielijohteesta tehdystä abortista. Kun yksi ratkaisumalli oli olemassa, sitä ei muutettu. Vanhenevan kertojan mielessä tuntuu olevan katumusta, mutta muutoksen mahdollisuus on auttamatta ohi.

Toinen taso

Kaiken arkisen ja yllätyksettömän takaa romaanissa avautuu toinen todellisuus, vaihtoehtoinen elämä, joka on niin kertojan kuin lukijankin kuviteltavissa. Tämä kaksoisvalotus antaa Ihmisten asioihin jännitteen, joka pitää romaanin koossa. Vaikka kertoja on avioitunut Jarnon kanssa ilmeisen nuorena, hän ei ollut seksuaalisesti kokematon. Hän muistelee ensimmäisiä kumppaneitaan ja tuntuu haikailevan 1960-luvun seksuaalisen vapautumisen aikoja.

”Ihmisellä voi olla kaksi elämää päällekkäin. Toinen on se elämä, jota pitää elää ihmisten joukossa, toinen on se elämä, jota elää itsessään.”

Romaanissa vastakkain eivät asetu vain ulkoinen ja sisäinen maailma. Kertojan todellisen elämäntarinan rinnalle nousevat muistikuvien aiemmat parisuhteet, joissa elämä oli yllätyksellisempää, ehkä jännittävämpääkin. Minäkerronnasta poikkeavaksi jaksoksi asettuvat muutamat romaanin keskiosan luvut, jotka kuvaavat katkelmallisesti kertojan kiinnostavimman, mutta kuitenkin tavoittamattomaksi jääneen elämänkumppaniehdokkaan vaiheet pojan ensimmäisistä eroottisista tuntemuksista nuoren miehen itsemurhaan asti.

Kaksoisvalotus antaa Ihmisten asioihin jännitteen, joka pitää romaanin koossa.

Toisin kuin kertoja, nuori mies Esko edustaa halujen ja intohimojen tunnustamista, määrätietoisten pyrkimysten ja valintojen toteuttamista. Aluksi vain pojaksi nimettynä romaanihenkilönä Esko tulee mukaan kertomukseen Ahvenanmaan maisemissa. Kesäillan tunnelmat tanssilavoineen ja ensi-ihastumisineen ovat kuin mustavalkoisesta suomifilmistä. Mutta pojan ja myöhemmin opiskelijakommuunissa elävän nuoren miehen ehdottomuus ja toivotonkin yrittämisen halu tuovat mieleeni ahvenanmaalaisen Joel Petterssonin ja myös saaristomaisemaa kuvanneen ruotsalaisen Bengt Söderberghin proosan.

Aktiivinen ympäristönsä kokija ja tunnustelija uskaltaa yrittää muuttaa elämäänsä aktiivisilla valinnoilla. Mutta silloin on aina olemassa epäonnistumisen ja tragedian mahdollisuus. Ihmisten asioiden kertoja on matkustellut, tutustunut eri nähtävyyksiin ja kulttuurikohteisiin, harjoittanut seuraelämää tuttavapariskunnan kanssa. Mutta onko hänen elämänsä ollut onnellista?

Luettua vai elettyä elämää?

Kertoja selvittää suhdettaan lukemiseen monen sivun verran. Hänen miehensä luki korkeintaan muistelmakirjoja. Tilitoimistosta eläkkeelle jäätyään kertoja ryhtyy ahkeraksi lukijaksi. Hän tunnustaa halunneensa päästä lukemalla tietoiseksi muiden ihmisten elämästä: ”Ne ovat vieraita ihmisiä, joita ei tahtoisi tutuikseen, mutta tarina täytyy katsoa loppuun, jotta sen voi unohtaa.”

Vanhemmiten lukeminen jää, ja sillekin on selitys: ”Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän asiat kiinnostavat, varsinkin ihmisten asiat, ja niistä kirjoissa on puhe.”

Ihmisten asioiden loppupuolella kertoja pohtii onnen ja hyvän elämän tunnusmerkkejä:

”Hyvä elämä on niin kuin ateria, jonka jälkeen on kylläinen olo.”

”Onni ei ole paikka, johon voi mennä tai jota voi etsiä ja toivoa löytävänsä. Se on pieni, huomaamaton asia, jonka ohitse kiidetään, niin kuin pikajuna ohittaa pikkuaseman, ja sen nimen tajuaa vasta, kun se on jo takana.”

Jälkimmäinen sitaatti on romaanin lopusta, jossa ei ole minkäänlaista huipennusta eikä ratkaisua. Elämä jatkaa ilmeisesti vähitellen hidastuvaa kulkuaan, kunnes loppu tulee joskus. Mieleen juolahtaa helposti T. S. Eliotin Onttojen miesten loppu (tässä Aale Tynnin suomennoksena): ”Tällä tavalla maailma loppuu / ei pamahda vingahtaa.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto