Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Sympaattinen kuriositeetti, eli kuu riisidieetin jälkeen

Kristian Blomberg, 2.1.2009
Pertti Nieminen: Kuu kultainen terälehti s., Otava 2008

Aloitan kritiikin kansista. Nimittäin kun Pertti Niemisen käännösantologiaa Kuu kultainen terälehti alkaa oikeasti lukea, eli käyttää kirjaa kirjana, kohtaa seuraavan yllätyksen: kannen uurrettu, ilmeisesti lämpöpainolla tehty grafiikka häiritsee poikkeuksellisen voimakkaasti lukemistapahtumaa. Se tuntuu sormenpäissä nahkealta ja hieman vieraalta, kuin olisi juuri tiskannut. Pitkäkään lukeminen ei poista tuntemusta, eivät liioin uudet lukukerrat tai lukupaikan vaihtuminen. Se on harmillista, sillä teoksen varsinainen sisältö, kirjasin, taitto sekä valittu paperilaatu muodostavat muutoin harmonisen ja toisiaan tukevan ilmapiirin. Runot toisin sanoen viihtyvät aukeamilla. Entä lukija?

Nyt käsillä oleva antologia on ennen kaikkea etevän poeetan ja merkittävän työn kiinalaisen runouden suomentajana tehneen Niemisen kirja. Se sisältää tyypillisiä antologioita tiiviimmäksi muokattuja osastoja, mikä sidostaa runoja toisiinsa niin, ettei niitä lue vain yksittäisinä teksteinä. Ratkaisu on hyvä, sillä 133 sivun mittaisessa teoksessa on mukana nelisenkymmentä eri runoilijaa; eräänlainen atomismin vaara on ilmeinen. Tunnetuimpia antologian nimistä lienevät Emily Dickinson, William Blake, Ezra Pound sekä Friedrich Hölderlin, jolta on käännetty virkistävän fragmentaarinen ”Ennen…” tähän muutoin varsin ehyen runouskäsityksen hallitsemaan kokoelmaan.

Osastojen otsikot kuvastavat kirjan teemoja: ”Vanhat herrat”, ”Ja lapset”, ”Kuvallisia: imagistit”, ”David Herbert Lawrence, moralisti”, ”Yöllä tuhat silmää on”, ”Pierre Louys, Les chansons de Bilitis” ja ”Neljä vuodenaikaa”. Suurimmilta osin öisiä yksinäisiä mietteitä, ikäkausia ja luontoa, siis ajatonta keskeislyyrisyyttä. Tai näkökulmaa vaihtamalla: auttamattoman vanhanaikaista.

Oli näkökulma kumpi hyvänsä, mukana on sekä hienoja käännöksiä klassikoista että löytöjä vähemmälle huomiolle jääneiden runoilijoiden tuotannosta. Onpa mukana myös sympaattinen englantilainen leikkilaulu ”Kuinka monta mailia Baabeliin?”. Kokoelman pariin tulee varmasti palattua myöhemminkin. Silti tulee väistämättä ajatelleeksi, että jos tekijä olisi tuntemattomampi, varsin moni kokoelmaan ehdotetuista runoista olisi jäänyt – ja olisi saanutkin jäädä – toimitusvaiheessa pois.

Edellisen kaltainen vaapunta arvottamisessa on tietysti ristiriitaista puhetta, mutta vastaavia kummastuksen kohteita on muitakin. Esimerkiksi kirjan asu ja teemat viittaavat lahjakirjaksi aiottuun tuotteeseen, mutta käännöksistä huokuu henkilökohtainen rakkaus monia runoja kohtaan, sen verran luontevia ja sävyiltään liikkuvia käännökset ovat. Kunnes tulee muutama sivullinen niitä hieman joutavampia vaan teemoihin stemmaavia tekstejä. Pienistä asioista syntyy vaivihkaa vaikutelma, että kustantaja ja tekijä ovat tehneet eri teosta, erilaisin motiivein.

Yö – ja välillä hieman yössä

Antologian nimeen kiivennyt kuu valaisee pehmeän onnistuneesti teoksen tunnelmaa. Sen runoissa kuljetaan usein yöllisessä kuvastossa niin, että yö samanaikaisesti erottaa ja yhdistää kahta päivää, iltaa ja aamua, sekä kaikkia näihin liitettyjä kulttuurisia metaforia vanhuudesta lapsuuteen. Esimerkiksi D. H. Lawrencen (1885–1930) runossa, josta antologian nimi on otettu, kuu näkyy juuri omenan vihreää sarastusta vasten.

Yksittäisissä osastoissa yöllä on erilaisia rooleja edellä mainittujen kytkentämahdollisuuksien mukaan. Erityisesti haluan nostaa esille imagistien runoutta esittelevän osaston, vaikka hyviä nokturnoja on muuallakin. Yön teema nimittäin paljastaa, että jos imagisteja vertaa muihin modernistisiin (esimerkiksi Georg Trakl: Siiven öinen sielunisku) tai avantgardistisiin virtauksiin, imagistit tuntuvat kuvakäsityksissään yllättävän yksitotisilta, -ulotteisilta, jopa lapsellisilta.

Ajatus, että kuu on karkuun päässyt ilmapallo, saattaa riittää runon aiheeksi. Esimerkkinä yön leviämisestä runon merkityksiin käy myös seuraava ”imagismin isäksi” tituleeratun T. E. Hulmeen (1883–1917) runo ”Syksy”, joka ainakin minusta perustuu melko köykäiselle rinnastukselle:

”Kylmän kosketus Syksyn yössä – /
lähdin ulos /
ja näin punertavan kuun nojaavan pensasaitaan /
kuin punanaamainen farmari. /
En pysähtynyt juttelemaan, nyökkäsin vain, /
ja ympärillä oli kelmeitä tähtiä /
kalpeakasvoisia kuin kaupungin lapset.”

Antologian ehdottomasti heikoimpana alueena rajautuvat esiin monet ajatusrunot. Niiden kääntämiselle on vaikea nähdä perusteita. Ajatuksina ne ovat niin yksiviivaisia, että niiden kanssa voi olla vain samaa tai eri mieltä, mutta itse ajatusten kulkuun tai rakentumiseen näillä runoilla ei ole vaikutusta. Ne eivät myöskään paljasta ajatuksista, ajatustottumuksista tai ajattelun prosesseista uusia puolia. Näin ne tuntuvat lähinnä runopukuisilta kliseiltä, täyterunoilta, jotka kokoelman rytmittämisen sijaan lähinnä ärsyttävät. Kokoelmassa peräti viidellätoista runolla edustetun D. H. Lawrencen ”Uudet talot, uudet vaatteet” on tästä hyvä esimerkki:

”Uudet talot, uudet huonekalut, uudet kadut, /
uudet vaatteet, uudet lakanat /
kaikki uusi ja koneellatehty /
imaisee meistä hengen, /
muuttaa meidät kylmiksi ja hengettömiksi /
sitä mukaa kuin omistamme yhä enemmän. /”

Lawrencen puolesta on tuotava esiin, että häneltä on mukana myös mielenkiintoisia ja kirjan tarkkailevaan ilmapiiriin sopivia runoja, kuten ”Merilevä”:

”Merilevä huojuu ja huojuu ja kieppuu /
kuin huojunta olisi sen tapa olla hiljaa; /
ja jos se huljahtaa päin karkeaa kiveä /
niin lipuu sen yli kuin varjo satuttamatta itseään.”

Bilitisin laulut

Pienimuotoisena ja iloisena yllätyksenä voi pitää sitä, että kokoelmassa on kuusi (otsikoinnin mukaan viisi) käännöstä Pierre Louÿsin (1870–1925) Bilitisin lauluista. Edellisen kerran näitä aistikkaita runoja käänsi Pentti Saaritsa käännösantologiaansa Salaperäinen seurue (1997).

Kun runot alun perin ilmestyivät 1894, Louÿsin onnistui hetkellisesti huijata aikalaisyleisöään. Ne olivat ikään kuin käännöksiä Sapfon kanssa samanaikaisesti eläneen, Louÿsin vihjailujen mukaan tämän rakastajattaren, Bilitis-nimisen nuoren naisen runoista. Runojen aistillinen ja lesbolaisuuteen taittunut sävytys sekä erotiikan suuntaan liukuvat aiheet loivat kirjalle kulttisuosion, joka on kestänyt myös ”huijauksen” paljastuttua. Onkin vinkeää huomata niin monien tuntevan tuon runosarjan, vaikka se ei suinkaan ole länsimaisen kirjallisuuden puhutuimpia tai tutkituimpia. Tosin Claude Debussyn (1862–1918) sävellykset Bilitisin lauluihin lienevät ainakin yksi tunnettuuden syy.

Tällä kertaa lauluista on päässyt mukaan verrattain siivoja ja rakkausviittauksiltaan sukupuolettomia runoja. Hyviä ja kiinnostavia yhtä kaikki. Näiden kohdalla olisin kuitenkin toivonut, että ne olisi ladottu alkuperäiseen asuunsa. Nyt Bilitisin laulujen liehureunainen tekstihahmo jää häälymään epämääräisesti säkeistömuotoisen runon ja proosan väliin, kun alkuperäinen ladonta muodostaa vaikutelman tiukan proosamaisista säkeistöistä. Alkuperäinen muoto on tärkeä myös siitä syystä, että ranskassa muiden kielialueiden runoja oli tapana kääntää proosamuotoon. Runojen alkuperäinen muoto oli siis sekä esteettinen ratkaisu että sellaisena osa Louÿsin suorittamaa huijausta.

Tyhjyyden ympärillä

Yön teema on onnistunut valinta. Pertti Niemisen kääntämät ja valitsemat hyvät runot toimivat hyvin. Niitä vain saisi olla enemmänkin. Vahvimmaksi kirjan herättämäksi tunteeksi kiteytyy lopulta toive, että voisiko joku kustantaja aloittaa vaativan, aikaa vievän ja eittämättä riskaabelin projektin, jossa toteutettaisiin pieteetillä Aale Tynnin Tuhatta laulujen vuotta vastaava, mahdollisimman kattava läpileikkaus länsimaisen runouden historiaan, tyylikausiin ja yksittäisiin merkittäviin runoihin. Sellainen Suomesta puuttuu, eikä tätä puutetta korjata henkilökohtaisilla pikkukirjoilla.

Niemisen käännösantologian kaltaisten kirjojen ansio olisi täydentää ja problematisoida tuota suurteosta ja sen valintoja. Nyt sellaisen poissaolo tuntuu liikaa, jotta Kuu kultaista terälehteä pystyisi arvostamaan muuna kuin se on – sympaattisena kuriositeettina.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto