Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Aaltojen alle ja takaisin, aaltojen alle ja takaisin...

Ville Hänninen, 13.9.2015
Petri Tamminen: Meriromaani 142 s., Otava

Petri Tamminen (s. 1966) on ehtimiseen kuvannut suomalaista miestä omimmillaan, suomalaisessa arjessa. Hän löysi jo ensimmäisissä kirjoissaan tyylilajinsa, nasevan humoristisen lakonisuuden. Lauseet jäivät soimaan, saivat ympärilleen lihaa todellisuudesta.

Tie on nyt kuljettu, sellaisenaan. Viime vuosina Tamminen on hakenut uusia apuvälineitä kirjoittamiseen. Ensin dekkarista, sitten merikirjallisuudesta.

Niinpä Rikosromaani (2012) sai jatkokseen Meriromaanin. Rikosromaania hallitsi samanaikaisesti kafkalainen ja yltiöparodinen tunnelma, liiaksikin. Rikosromaanin konventiot olivat vain paperiohut fasadi. Tärkeintä oli, mitä kirja kuvasi: elämän peruskysymyksiä. Itsen etsintää merkillisen Ångströmin hahmon ja rikollisten iskujen kautta.

Meriromaani on koomisuuteen ja lohdullisuuteen asti traaginen juttu

Rikosromaanista jäi kaikumaan sellainen loppuajatelma, että meille ei elämässä jää paljon muuta kuin pyhä kolmiyhteys: usko, toivo ja rakkaus. Siihen on tyydyttävä, ja sitä on tavoiteltava. Varmaa on, että kehnosti varmaan käy.

Merimies pelkoa tunne ei

Meriromaani  – alaotsikkonaan Eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä – on koomisuuteen ja lohdullisuuteen asti traaginen juttu. Kapteeni Vilhelm Huurna yrittää saavuttaa vaativan päämääränsä ja tulla vauraaksi ja arvostetuksi merenkävijäksi. Askaisten kunnan väki odottaa häneltä suuria ja varustaa hänet mittaviin tekoihinsa.

Merimiehen paatti kumminkin uppoaa. Toisen kerran. Ja kolmannenkin.

Surullisen hahmon ritariksi muuttunutta Huurnaa ei hänen pätevyytensä auta: ”Huurna tunsi Pohjanmeren reitit ja Norjan rannikon majakat. Hän tunsi Skagenin niemen virtaukset ja matalikot. Ne vedet, joita hän ei tuntenut, ne hän tähysti, ja kun hän näki että tasainen aallokko jossakin sortui tai porisi kuin perunakattila, sen kohdan hän kiersi. Mutta mistään tuollaisesta tuntemisesta ja näkemisestä ei ollut apua, jos joutui sakeaan sumuun tai öiseen myrskyyn, ja heidän kohdalleen ne osuivat molemmat.”

Elämän itsensä arvo

Taistelu on yhtäläisen toivoton kuin loputonkin: ”Nuorena hän luuli, että hänen asiansa tulisivat jonain päivänä valmiiksi; vanhemmiten hänelle selvisi, että mikään ei koskaan valmistuisi. Puoli vuotta Reippaan haaksirikon jälkeen isännät löysivät Raahesta prikin ja pyysivät häntä sen päälliköksi.”

Tammisen Meriromaani on kaunis kuvaus keski-ikäistymisestä ja maailmalle nöyrtymisestä.

Ja tietysti tämäkin laiva, Onni, upposi.

Onnettomuuksiin kuitenkin tottuu. Niiden mukana oppii elämään.

Huurna vajoaa unissaan pinnan alle ja näkee kaikki uponneet laivansa – ”kolme Reipasta ja priki Onnin ja kuunari Rauhan” – eikä osaa olla ajattelematta itseään uponneena mereen niin ikään. Mutta ”aina hänellä kuitenkin olisi elämä ja sillä arvo, tämän elämän itsensä arvo, laivat olivat uponneet mutta hän ei.”

Antisankari alkaa ajatella, ettei kohtaloaan pidä kauhistella vaan siihen voi pyrkiä vaikuttamaan, jonkin verran. Merta ei valloiteta, vaan siinä kuljetaan, kun kyetään. Heikkous ei Huurnan opettajan, merikoulun rehtorin mukaan ole heikkoutta vaan voimien unohtamista.

Tammisen Meriromaani on kaunis kuvaus keski-ikäistymisestä ja maailmalle nöyrtymisestä. Ei ehdoitta, eikä täysin, mutta täysillä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto