Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ikkunasta katselu on muistelmien toinen nimi

Risto Niemi-Pynttäri, 25.10.2004
Petri Tamminen: Muistelmat s., Otava 2004

Petri Tamminen on kirjoittanut lyhimmän teoksensa. Muistelmissa on tekstiä runokokoelman verran, ja runojen tavoin Tammisen lyhytproosa tuntuu vaativan lukijalta tarkkaa ja rauhallista asennetta.

Muistelmat tuovat mieleen Tammisen esikoisteoksen Elämiä (Otava 1994). Tuossa suosituksi tulleessa, lyhyistä elämäntarinoista koostuvassa teoksessa kertomatta jätetty ilmaisee enemmän kuin kerrottu. Tamminen on taitava aukkojen käyttäjä.

Muistelmat puhuu myös aukkojen avulla. Teos koostuu sivun mittaisista välähdyksistä, joissa on kätkettyä dramatiikkaa, lyyrisyyttä ja hieman surrealistista huumoria. Teos alkaa lapsen säikähdyksestä, etenee nuoren miehen jätetyksi tulemisen kokemuksesta perhe-elämän kätkettyihin draamoihin. Näiden kuvien kautta Muistelmat kertoo mahdollisimman tavallisista asioista pojan ja miehen elämässä, asioista, joita jokainen voisi kokea.

Onko Muistelmat kiinnostava teos muutenkin kuin ironisena kommenttina muistelmiin yleensä?

Muistelmien tavallisuus on saavutus sinänsä. Teoksessa ei hehkutella saavutuksilla, niissä ei kerrota mistään erikoislaatuisesta, ei edes kirjailijaksi tulemisesta. Tapansa mukaisesti Tamminen kertoo tavallisesta miehestä tai oikeastaan miehen tavallisuudesta.

Asioiden tavallisuudesta puhkeaa esiin draamaa, ei mitään erikoista mutta koskettavaa.
Tamminen ei koskaan kuvaa suoraan näitä dramaattisia asioita: Yksin jätetyn nuoren miehen hätä tulee ilmi haarukan ja veitsen lennähdyksessä, häätilaisuudesta esille nousevat kirkon maton kuviot ja tyttären syntymään liitetään sälekaihdinten läpi tuleva valo.

Jotkut sivun mittaiset tarinat ovat kuin tiiviitä novelleja, joissa sattumanvaraiseen ja absurdiin aiheeseen liittyvät ilmaisematta jätetyt, pinnan alaiset elementit. “Vangin kuva“ esimerkiksi kertoo, kuinka kaupungilla vankilaan menoa odotteleva kaveri pyytää kertojaa ottamaan hänestä valokuvan. Filmi vaan onkin loppu. Kertoja päättää hakea uuden filmin, mutta palatessaan kaveri onkin niin eri oloinen, ettei hän halua ottaa kuvaa. Tässä olisi kaikki merkityksettömän episodin elementit – samalla kuitenkin mieleen nousee jotain kätketyksi jäävää ja vapauteen liittyvää.

Tamminen on mielestäni parhaimmillaan tällaisissa teksteissä. Paikoin hänen teksteistään tulee mieleen Philippe Delermin Päivätorkut piloilla (Otava 2002, suom. Annikki Suni). Myös Tammisella on kyky havaita kummallisia yksityiskohtia ja nähdä niissä tarinoita.

Monet kirjoittajat tietävät, miten huonoja ja hajamielisiä detaljeja voi kirjata vaikka kuinka mutta miten hyvän löytäminen onkin vaikeaa. Tavallinen detaljirealismi poimii yksityiskohtia, jotka vahvistavat kokonaisuutta ja luovat toden tuntua. Tamminen suosii detaljeja, jotka näyttävät olevan kokonaisuuteen nähden irrallisia ja poikkeuksellisia. Tamminen kertoo esimerkiksi isoäidistä, jonka makuuhuoneen seinällä on kuva Suomen ensimmäisestä junaonnettomuudesta. Sitten isoäiti putoaa sängystä, joutuu sairaalaan ja kuolee. Näiden kahden asian rinnastuminen tuntuu oudolta, kunnes kertoja näkee uudella tavalla makuhuoneen seinällä olevan kuvan raiteiltaan pudonneesta veturista.

Lyyrisesti hahmottuneet tekstit puolestaan ovat aivan toisenlaisia. Esimerkiksi junan ikkunasta katsottuna keväisen maiseman lumilaikut tuovat muistoja mieleen, ja ovat “kuin jonkun hyvin kaukaisen asian puhtaita varjoja”. Lyyriset sävyt punoutuvat mukavasti kokonaisuuteen, silti Tamminen ei kirjoita proosarunoa vaan lyhytproosaa.

Elämäntilanteita ilmaisevat hetket on Muistelmissa kuvattu varsin usein ikkunasta katselun kautta. Varsinkin teoksen keski-ikää käsittelevässä vaiheessa muistelmiin tulee useita merkityksettömän katselun kuvauksia. Bussin ikkunasta katsotaan liikennemerkin ruuvia, lentokoneen ikkunasta alla olevaa merta, ja huoltokorjaamon takana katsotaan joutomaata. Tällainen ikkunasta katselun proosa tuntuu mielenkiinnottomalta – tai ehkä ikkunasta katselu on muistelmien toinen nimi.

Vain yksi ikkunasta katselun kuva nousee muita vaikuttavammaksi. Kyseessä on alokasaikaan liittyvä kokemus, jossa kertoja katselee keväistä aamua. Hän on rakentamassa laivaa telakalla ja katselee pienestä vessakopin ikkunasta ulos taivaanrantaan. “Sinä keväänä, huhtikuun aamuina kun taivaanranta punersi, seisoin telakan vessassa ja katselin pienestä ikkunasta ulos.“ Tuossa tekstissä paikka ja elämäntilanne puhuvat enemmän kuin pelkkä ikkunasta katselu.

Kokoelman viimeinen teksti tuntuu tekevän ikkunasta katselusta ohjelmajulistuksen: Mies makaa sohvalla silmät kiinni. Kun hän avaa silmänsä ja katselee ulos räystään alle niin “rupesi heti tapahtumaan”. Mielestäni antoisinta teoksessa oli kuitenkin sen hiljainen draama varsinkin, kun Tammisen niin hyvin taitamaa lakonista huumoria oli tässä teoksessa yllättävän vähän.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto