Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ihmisiä raadolla

Saara Kesävuori, 15.10.2006
Pirjo Hassinen: Isänpäivä s., Otava 2006

Dekkarikirjailija Olli Penger kirjoittaa vakiopöydässään huoltoaseman baarissa ja poliisiasemaa vastapäätä romaaneja, joissa ei säästellä väkivaltakuvauksia. Pirjo Hassisen (s. 1957) yhdeksännessä romaanissa Isänpäivä Olli Penger toimii minäkertojana. Pengerin ääni on itseään reflektoivan, äärimmäisen minäkeskeisen kirjailijan ääni. Kirjailijuutensa vuoksi Penger on vain puoliksi luokitettavissa ihmisten kastiin, koska kirjailija ei millään hetkellä lakkaa olemasta kirjailija. Romaanissa Pengerin kirjailijuus todentuu kaksinkertaisena. Reflektoivan minäkertojan lisäksi romaani sisältää katkelmia Pengerin tekstistä. Katkelmissa komisario Juhani Tähtö selvittää väkivaltarikoksia, joissa roiskahteleva lima, rusahtelevat luut ja veitsenpistoista pulppuava veri kuvataan lukijalle yksityiskohtaisesti. Toisaalta Tähtö joutuu myös ikään kuin lukijan haastamaksi henkilöksi. Tähdöltä muun muassa kysytään fiktiossa, missä kotinsa huoneessa hän tahtoisi kuolla.

Lukijoiden oikulliseen ja imartelevaan suosioon päätyvän Pengerin on vaikea myöntää itselleenkään, että hän singahti tähdeksi dekkaritaivaalle lääkärivaimonsa Marjan avustuksella. Avioeroon päättyvä liitto täytti Olli Pengerin sietämättömällä himolla, joka oli ”hovipojan” halua ”prinsessaan”. Ollin ja Marjan suhde on yksi romaanin monista käyttösuhteista.

Hyväksikäytetyt ja hyväksikäyttäjät

Ollin ja Marjan avioliitosta syntyy Rauli-poika, jota isä alkaa inhota kälynsä Ellan hautajaisissa. Marja alkaa vihata miestään tämän inhon vuoksi. Poikaan kohdistuva inho puhdistuu Olli Pengerin fiktiossa. Se, mikä pojassa on rumaa, on fiktiivisissä lapsissa kaunista. Ollin ja Raulin suhde on romaanin toinen käyttösuhde: isälle poika on kerronnan materiaalia.Kun poika sitten syyllistyy väkivaltarikokseen, Olli Penger päätyy iltapäivälehtien haastatteluissa sekä Raulin että toimittajien käytettäväksi. Kirjailijantyössään koko ympäristöään hyväksikäyttävästä Pengeristä tulee kirjailijuutensa, julkisuuden ja poikansa hyväksikäyttämä.

Pengerin kustannustoimittaja Anthony haluaa suojattinsa ymmärrettävästi pysyttelevän myyntimenestysten varmalla tiellä. Pojan rikos muuttaa kuitenkin Pengerin suhdetta työhönsä, mikä on kustantajan kannalta harmillista. Kustantajan ja kirjailijan suhde on romaanin neljäs käyttösuhde. Kirjailijaa tarvitaan kustantajan myyntivoiton takaamiseen, eikä tilanne saisi suosion huipulla muuttua mistään syystä. Ruumiita työkseen kirjoittava Penger ei saa tappaa lukijoilta Tähtöään.

Hassisen romaanissa on vain hyväksikäyttäjiä ja hyväksikäytettyjä. Taloudellisen hyödyn ja kostonhimon lisäksi esineellistynyt ja välineellistynyt seksuaalisuus ohjaa ihmissuhteita. Aktit ovat taisteluja, kylmä himo niissä aseena käytettävä katapultti. Kivinä sinkoilevia orgasmeja seuraa välinpitämättömyys tai seuraavan orgasmin tarve. Hurjin seksuaalinen taistelu käydään Olli Pengerin ja sokean kirjastonhoitajan välillä. Sanoja työkseen taivutteleva mies ei pystykään tarjoamaan mitään naiselle, joka vaatii puhumaan rivoja. Kirjallisista seksikohtauksista kiitetty mies jää lopulta sekä verbaalisessa ilmaisussa että teoissa toiseksi sivistystoimen sokealle ja varsin keskinkertaisen näköiselle viranhaltijalle.

Kaiken lihanrepimisen jälkeen on yllättävää, että Isänpäivän loppu on osittain vapauttava, katharttinenkin. Mutta vain fiktiossa.

Kirjailija kannibaalina

Hannu Salama on vuonna 1975 julkaistusta Minä, Olli ja Orvokki -romaanistaan lähtien kirjoittanut ympäristöään hyväksikäyttävästä kirjailijasta. Salama on lisäksi kaivellut taiteilijoiden ihmissuhdetaktikointia, itsekeskeisyyttä ja julkisuuspeliä sääliä jakamatta. Pasi Harvalan tarinassa Salama pystyi myös pilailemaan itsestään luomallaan kirjailijakuvalla.

Ensimmäisessä Jalmarin kirjassa (1983) Jussi Kylätasku kirjoittaa prosaisti Sampo Pasasesta: ”Hän sanoi että kirjailija on kannibaali mutta oli itse raadonsyöjä, naurava hyeena, pikkuvaras, väärentäjä, joka kehitteli uskomattomia mutta taiteellisesti uskottavia kuvioita pitääkseen moraalin puolellaan.” Olof Lagercrantz kirjoittaa Strindberg-elämäkerrassaan (1979) kirjailijasta, joka luo ympärilleen omaa fiktiotaan ruokkivia tapahtumia ja tekee sen niin tiedostamatta, että uskoo itse fiktioonsa.

Hassinen toteuttaa Isänpäivässä tätä melko paljon käytettyä kuviota kirjailijasta enemmän tai vähemmän vastenmielisenä kannibaalina. Lisäksi hän sekoittaa todellisuuden fiktioon ja fiktion todellisuuteen tavalla, josta ei voi aina tietää kumpi on ruokkija ja kumpi ruokittava. Kaksi vuotta sitten ilmestyneessä Kuninkaanpuistossa kannibaalina toimi solisluistaan alaspäin halvaantunut Ari Kokki, joka lihotti kyltymättömiä aivojaan muiden ihmisten vaillinaisuuksilla. Isänpäivässä Hassinen jatkaa loputtoman ahneuden tematiikkaa monella tasolla, mutta saattaa olla että hän saavutti jo Kuninkaanpuistossa ihmisen lihallistamisessa tason, jota Isänpäivässä toteutuva ihmisen raadollistaminen ei voi enää nostaa.

Kaksi ongelmaa

Isänpäivässä on kaksi ongelmaa. Romaanin keskeisistä henkilöistä yksikään ei ole edes häivähdyksen verran siedettävä, ei edes poikansa menettävä Marja. Olli Pengerin minäkertojuus pitää huolen siitä, että teoksen jokainen ihminen tulee nähdyksi vain siitä syystä, että päätyisi sekä hallituksi että hallinnan kautta mitätöidyksi. Kirjailijan on kutistettava materiaalinsa, että pysyisi herrana itse rakentamassaan talossa. Vaikka materiaali lopulta lätkähtääkin laatijansa naamalle, romaanin tematiikka olisi kiinostavuutensa säilyttääkseen tarvinnut Pengerille edes yhden himpun verran myönteistä ihmisyyttä edustavan vastavoiman. Kaikkea mitätöivän minäkertojan varassa etenevässä romaanissa se olisi kieltämättä ollut vaikeasti toteutettava asetelma. Hassisen romaani olisi kenties tarvinnut toisen kertojanäänen, joka olisi puhkaissut minäkertojaan muutamia aukkoja uloshengitystä varten.

Englantilainen P. D. James on monissa hienoissa jännitysromaaneissaan kuvannut ahneita, häikäilemättömiä, itsekkäitä, murhanhimoisia, piittaamattomia, kylmiä ja ylimielisiä ihmisiä. Jamesin pettämättömällä tyylillä kirjoitettujen jännitysromaanien rikoksissa ei säästetä laskelmoitua murhanhimoa, eikä rikosten kuvauksissa kaihdeta verta. Teoksessa The Lighthouse (2005) ruumiiksi päätyy kirjailija, jolla on tapana käyttää lähiympäristöään mitä itsekkäimpiin tarkoituksiin. Jamesin etsivähahmo Adam Dalgliesh toimii kuitenkin etäännyttävänä elementtinä romaanien nuljakkeiden joukossa. Lisäksi James ei käytä koskaan minäkertojaa.

Hassisen romaanin toinen ongelma on aihe. Koska kirjailijan kannibalismia on käsitelty suomalaisessakin romaanitaiteessa melko paljon, aiemmissa romaaneissaan yllättäviä näkökulmia valinneelta Hassiselta olisi voinut odottaa tähänkin aiheeseen uutta näkökulmaa. Ja toisaalta: kirjailijan kannibalismia on käsitelty niin paljon, että en tiedä mikä aiheen kiinnostavuusarvo kaiken kaikkiaan on. Romaanissaan Ellei (2003) Carol Shields sekoittaa elämän ja kirjailijanelämän älyllisen leikittelevästi. Jotenkin tuo Shieldsin ote tuntuu kiinnostavammalta kuin osittain mystifioitukin kuva kirjailijasta ympäristöään repivänä, itseohjautuvana monsterina, joka sitten pohjimmiltaan on kuitenkin säälittävä ääliö.

Uskottavasti miehen nahkoissa

Ilmaisuvoimassaan Isänpäivä on yhtä raju kuin Kuninkaanpuisto. Hassista ei voi syyttää latteasta kielestä tai tyhjäkäynnistä. Olli Pengerin suulla kyytiä saavat niin julkiset kirjalliset keskustelut, kulttuuritoimittajat kuin feministitkin. Toisen sukupuolen nahkoihin on vaikea asettautua, mutta Hassinen onnistuu tässäkin romaanissaan tekemään minäkertojastaan miehen, jonka sysimustaa itseironiaa voisi moni mieskirjailijakin kadehtia.

Aiheeseen ja minäkertojaan liittyvistä, kieltämättä merkityksellisistä ongelmista huolimatta kieli tekee Isänpäivästä romaanin, jota on aloittamisen jälkeen vaikea laskea käsistään. Vaikka teoksen puolivälissä olo alkaakin olla kuin jätesäiliöön kaulaa myöten kahlitulla, jo pelkästään nämä kaksi lausetta antavat teokselle oikeuden olla olemassa: ”Suudelmiin unohtuvat naiset sepittivät kokonaisia filminovelleja suudelmien aikana, seksisaagoja, joihin minä pääsisin osalliseksi vain ruumiinosalla, joka ei siinä hetkessä tullut kysymykseen. Niille naisille olisi riittänyt patja, prinsessatyyny, miehen paino ja suu, joka upeammin kuin mestarin pensseli avusti naista värien ja valojen huikealla mielikuvitusmatkalla.”

Jätin tässä arviossani tahallisesti kokonaan huomioimatta julkisuudessa muutamia kertoja esitetyn ajatuksen, jonka mukaan Hassisen Isänpäivässä olisi kyse dekkarikirjallisuuden kritikoimisesta lajina. Rikoskirjallisuus on niin laaja alue, että ajatuskin sen kritikoimisesta ”lajina” olisi pöhkö. Hassiselta kyseinen kritiikki olisi sitä paitsi varsin omituista, koska hänen teostensa käyttövoima on pitkälti sama kuin parhaiden rikosromaanien: ihmisen himo, osattomuus, ahneus ja kyltymättömyys. Lisäksi teos ei anna vihjettä tai lukuohjetta, jonka mukaan sen voisi tulkita olevan itsensä ulkopuolella sijaitsevan kirjallisuuden kritikoimista. Isänpäivä on Hassisen useimpien romaanien tavoin varsin sulkeutuva, omalakisensa kokonaisuus.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto