Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Naisen rajoja, ihmisen rajoja

Tuutikki Tolonen, 18.11.2001
Pirkko Lindberg: Bereniken hiukset (Berenikes hår) s., Kääntöpiiri 2001 Kääntäjä(t): Anu Tukala

Pirkko Lindbergin neljäs suomennettu teos, Bereniken hiukset, on hämmästyttävä, sinfoniamainen kirja, jonka kokonaisuuden pauhu rakentuu lukemattomista tarkoin harkituista ja loppuun saakka hiotuista yksityiskohdista. Lindbergin suunnatonta yleissivistystä ja unenomaista todellisuuksien sekoitustekniikkaa voi vain ihailla; tämä jos mikä on kirja, joka pitäisi lukea uudelleen ja uudelleen. Lindberg kirjoittaa ahtaista seinistä, lukituista ovista ja vapauden riistämisestä; naiseudesta ja ruumiista, ihmisen rajoista.

Alkuasetelmassa lihava, ruma ja kaksinkertaisesti jätetty Berenike Kropp on mielisairaalassa ja kirjoittaa kirjeitä lääkärilleen. Hän muistelee lapsuuttaan ja miettii ruumistaan, kertoo tositapauksia ja keksii niitä itse. Hän ei tiedä, mitä tahtoo, vaan häilyy miellyttämisen ja tarkoituksellisen järkyttämisen välimaastossa välillä ihaillen, välillä kauhistellen itseään.

Jumalanomainen isä (Starman) lähti, kun Berenike oli lapsi. Kylmäkiskoinen sulhanen (Friman) lähti hääpäivän aamuna; juuri kun Berenike on ajatellut alkaa rakastaa sulhastaan! Jäljellä on vain mystinen ymmärtäjä, tri Libius, joka ei kertaakaan vastaa Bereniken mielipuoliseen monologiin. Ehkä hän lukee ne, ehkä ei. Hänelle, miehelle, ne kuitenkin on kirjoitettu.

Kirjan naiset ovat joko hylättyjä ja jätettyjä, anorektikkoja tai ammattihuoria. Toisinaan he ovat myös julkisesti huijattuja, pahaa-aavistamattomia neitsyitä, joita raiskataan hääpäivänä. Tätäkö se on? Naisen kuva? Kaikki määrittyy suhteessa mieheen ja ympäristön asettamiin tiukkoihin ihanteisiin. Eipä ihme, että Berenike menettää otteensa. Hän ei saa kontaktia naisiin sen enempää kuin miehiinkään, ja erityisen kaukana hän on omasta itsestään. Ihmisen rajat häilyvät, naiseuden rajat häilyvät. Berenikellä ei ole muuta kuin suunnaton hiuspehkonsa merkkinä siitä, että on nainen.

Alkaa hurja matka ruumiiseen, toisiin kaupunkeihin, naiseuteen, psyykeen ja lopulta jonkinlaiseen rauhaan. Berenike on jo sukunimensä Kropp kautta kiinni ruumiissaan. Hän ei kuitenkaan osaa asettua itseensä, ruumis ei tottele. Hän on ensin liian lihava, piilossa liian monen leuan takana, liian monen rasvakerroksen alla. Hän karkaa mielisairaalasta ja vaeltaa Nadirin lasikaupungin Miljoonabordelliin. Hänestä tulee laiha, ja häntä aletaan palvoa kauneusihanteena ja bordellin houkutuslintuna lasisessa huoneessa. Yhä Berenike on lukkojen takana, ja liikkumavara on yhtä pieni kuin mielisairaalassa. Rumaa Berenikeä nimiteltiin Piggyksi, kaunista Berenikeä nimitellään huoraksi, mutta eihän hän ole kumpikaan.

Lindberg nostaa esille koko sotkun juuri siinä asussa, kun se kai on parasta nostaakin: hämäränä allegoriana. Miten nainen voisi ollakaan tasapainossa, kun vapaus on niin tarkkaan rajattu, ja mieli ja ruumis niin erilleen vedetty? Rajatusta naisesta tulee pieni ja olematon kuin Bereniken syntymätön kaksoissisar Nora Mortale, joka puolikehittyneenä sikiönä löytyy Bereniken lantiosta ja päätyy sirkuksen tempputaituriksi. Tai kuin bordellin päätön nainen, joka hoitaa hommansa hyvin ilman päätäkin, mutta kuolee lasikaupungin palossa, kun ei haista eikä näe tulipaloa. Tai kuin Bereniken puhallettava, muovinen kaksoisolento, joka hoitaa houkutuslinnun työtä Bereniken levätessä. Lindberg tarjoilee loppumattoman määrän esimerkkejä puolinaisesta naiseudesta.

Lindberg itse kertoo Voima-lehden (9/01) haastattelussa halunneensa tehdä kirjan siitä, miten ihmiseen vaikuttaa petos kaikkein herkimmällä alueella: hylätyksi tuleminen. Bereniken tarinoista keskeisimmäksi hylkääjäksi nousee nainen itse. Hän antaa kaiken tapahtua: hän on itse ensin hylännyt itsensä, koska määrittää itsensä muiden mielipiteiden kautta. Berenikessä muutosta alkaa tapahtua, kun hän ymmärtää voivansa myös itse tehdä valintoja: rakkaus ei ole sitä, että toivoo jonkun rakastavan. Rakkaus on sitä, että itse valitsee ja rakastaa.

Loppua kohden Bereniken tarinat kiihtyvät yhä hurjemmiksi. Palamaton lasikaupunki syttyy tuleen perhosen siivestä ja palaa maan tasalle. Myös Bereniken suunnattomat hiukset palavat juuriaan myöten, eikä uusia kasva. Berenike on taas huoneessaan – onko hän koskaan sieltä poistunutkaan? Ehkä koko huimaava matka tapahtui hänen mielessään, psyyken eri kerrosten kaupungeissa ja huoneissa. Selviytymisuhrikseen hän on luovuttanut hiuksensa samoin kuin antiikin myytin Berenike; esikuvastaan poiketen Berenike Kropp tosin uhrasi ne itselleen, ei miehelleen.

Matkan jälkeen Bereniken huone ei enää tunnu vankilalta. Seinät tulevat lähemmäs, huone kutistuu ympärille kuin kohtu, Berenike on iho ihoa vasten huoneensa kanssa. Yhtäkkiä tulee rauha, repivä vaellus loppuu ja äänet vaimenevat. Naisen rajat ja ihmisen rajat ovat löytyneet jostain matkan varrelta: nainen on itselleen sopivassa tilassa, joka ei ole liian suuri eikä liian pieni, eikä siinä ole lukkoa. Kuten Berenike itse sanoisi: ”Eikö elämästäni lopulta tullutkin huisin hieno?”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto