Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Jossain syvällisemmässä turistiluokassa

Maaria Ylikangas, 2.3.2019
Predrag Matvejevic: Tuntematon Venetsia 86 s., Mansarda 2015 Kääntäjä(t): Kari Klemelä

Kroatialaishumanisti Predrag Matvejevicin (1932–2017) intohimo oli Välimeri. Hänen pieni tekstikokoelmansa Tuntematon Venetsia katsoo puhkikirjoitettua kohdettaan idästä päin.

Venetsia on klisee, ja sellaisena se on kaikkien asia, jokaisen mielikuva.

Venetsia on kuin laboratorio. Se on asukkaiden hylkäämä kaupunki, jossa kirjojaan pitää enää viitisenkymmentätuhatta. Sen kaduilla talsii kaksikymmenmiljoonainen turistilauma vuosittain. Se on veden varassa, kosteuden armoilla, se vajoaa hitaasti laguuniin ja sen kadut tulvivat yhä useammin ja aggressiivisemmin kun maailman säät muuttuvat kiihtyvää tahtia. Turistien saappaat vaihtuvat kalosseihin. Kaupungin ennustetaan painuvan veden alle pysyvästi sadan vuoden sisällä, kun ilmaston lämpeneminen jatkuu nykyisellään.

Viemärit eivät vetäneet, tulva nousi ylös ja mutainen, aivan samea ja paikoin ruskea vesi virtasi calleille [katu]. Sen jäljet näkyivät vielä muutama päivä myöhemmin pienen lammen kokoisissa lätäköissä. Kaupungin sisuksien haju tuntui sieraimissa.” (51)

Mikä Venetsiassa elää?

Matvejevic kysyykin: “mitä minä pystyisin lisäämään kaupungin historiaan, sellaista, mitä historia ei ole jo kertonut?” (7). Venetsiasta, ja sen kultapölyssä matelevista kanaalikäärmeistä, kirjoittaminen on nimittäin toivoton tehtävä, jos ajattelee tekevänsä sitä, mitä länsimainen taide aina tahtoo tehdä (uutta), tietoisena vanhasta. Kuten Joseph Brodsky Veden peilissä (Watermark, 1992), Matvejevic alkaa kertomalla, kuinka saapui Venetsiaan. Kaupunki on täydellinen kulissi, joka saa jokaisen saapumisen kahdestakymmenestä miljoonasta vaikuttamaan ainutlaatuiselta.

Venetsia on klisee, ja sellaisena se on kaikkien asia, jokaisen mielikuva. Se on pelkkää kulissia, sen tehtävä on olla ainoastaan eklektinen mielikuva itsestään. Ainoa historia, jota Venetsia on noin vuosisadan aikana synnyttänyt, on turismin historia. Mutta ei Venetsiaa siksi pidetä kiinnostavana, vaan se on pikemminkin yläluokkaisen grand tour -perinteen viimeinen rasti.

Venetsia teeskentelee olevansa kaupunki ja me teeskentelemme löytävämme sen

Venetsianvihaaja, ranskalaisfilosofi Regis Debray kirjoittaa teoksensa Against Venice (Contre Venise, 1995) jälkisanoissa, että Venetsia-uskovaisuus on ainakin Ranskassa ensimmäinen merkki siitä, että rahvas yrittää omaksua aristokraattisen maun. Ja juuri rahvaalle kaupunki levittää käsiään: edestakaiset lennot Helsingistäkin voi saada alle pariinsataan euroon, kosteita pieniä huoneita löytyy lähes sopuhintaan. Ei ihme, että Venetsiassa on rappion aromi, eikä se ole synkkä absintinhuuruinen vaan paremminkin tissihien häivä ja paikaltaan luiskuvan rakkolaastarin nilja.

Instagramissa on miljoonia kuvia aihetunnisteella #venice, #venezia tai vastaavalla. Rialton silta, Markuksentori (tällä erää sumussa, on talvi!), jokin kapea kanava ja toisiinsa kiinnittyneiden talojen pullonvihreät, puiset ikkunaluukut. “Venetsia teeskentelee olevansa kaupunki ja me teeskentelemme löytävämme sen” (Debray, 17). Matvejevicin ei tarvitse teeskennellä. Hänen Venetsiansa on vielä kaupunki, koska hän näkee sen täysin menneisyyden ehdoilla.

Hän ei romantisoi museota vaan hän etsii jälkiä siitä, mikä oli elossa vielä hetki sitten ihmisten puheissa, laguunin laitimmaisilla saarilla, ja kummallisissa esineissä, rakenteissa ja nimissä. Matvejevicin proosan elävyys jollain oudolla tavalla peittää sen, että käytännössä mikään osanen hänen kuvailemassaan maailmassa ei ole enää olemassa. Sanoilla ei ole enää kontekstia. Vaikka tuulet ovat tuulia ja ilmansuunnat ilmansuuntia ikuisuuteen asti ulottuvalla päättäväisyydellä, ne menettävät viitepisteensä kielessä elinkeinojen muututtua. Niiden nimet unohtuvat, jos niiden antaa unohtua. Tätä lopullista kuolemaa vastaan Matvejevic kirjoittaa.

Matvejevic kirjoittaa tuulista myös Välimeren breviaariossa (Mediteranski brevjar, 1987, suom. Kari Klemelä, 2003), ikäänkuin olisi sietämätöntä, että tuulet pysyvät, mutta niiden merkitys ei pysy. Kun lopulta puhaltaa vain yleisen tason tuuli siellä, missä tuulilla oli lukuisia nimiä, on Välimeri menettänyt yhteiselon ihmiskulttuurin kanssa – siinä muodossa kuin se oli jatkunut aina.

Venetsian näkee toisin idästä

Matvejevicin Tuntemattomasta Venetsiasta huokuu tekijän rakkaus nimityksiin ja sanoihin, joita hän varjelee unohdukselta kirjaamalla niitä ylös. Venetsia paljastaa historioitsija Matvejevicista romantikon ja taivaanrannanmaalarin, jolla on kyky innostua köynnöskasveista kivenmurikoiden pinnalla ja sirusista kanavien pohjilla. “Venetsiassa ei luoda mitään, eikä siellä mene mitään hukkaan” (34), toteaa Debray, eikä Matvejevic tosiaan anna minkään mennä hukkaan. Hänen tuntemattomansa on lähes näkymättömäksi virttyneen muistille pelastamista.

Merkittävä osa Venetsian historiaa koostuu vain turisteille toistetuista kliseistä, ja ne ovat menettäneet yhteytensä elävään kulttuuriin. Myös päätös tehdä kirjallisuudeksi se, mikä ei sitä vielä ole, päätyy palvelemaan samaa tarkoitusta. Tuntemattoman Venetsian lukeminen luo vaikutelman, että voisi olla jossain paremmassa, syvällisemmässä, turistiluokassa kuin jättiristeilijästä kolmeksi tunniksi jalkautuva amerikkalaisjoukko.

Venetsia ei ole sen enempää vastuussa turisteistaan kuin Jumala on terroristeistaan”, (76) kirjoittaa Debray. Venetsiaan tuhlattu muste valuu teennäisyyden ja konformismin kuppiin, josta hörppäävät ne, joille maailman museoiduin taide on piena sosiaalisen kiipimisen tikapuilla. Edes kaupungin juhlat eivät ole spontaaneja, vaan harjoiteltuja karnevaaliliikkeitä kulissikaupungin etuoikeutetuille kävijöille.

Tuntemattoman Venetsian lukeminen luo vaikutelman, että voisi olla jossain paremmassa, syvällisemmässä, turistiluokassa.

Vaikka Debrayn kitkerä satiiri laguuninlempijöistä osuu maaliin, silti Matvejevic tuntuu joltain osin pakenevan sitä. Hän ei toista tarinoita palazzoista ja Markuksen pyhäinjäännösarkun paikasta, vaan hän etsiytyy pientareille. Hän väistää Debrayn iskuja, koska hän ei kirjoita siitä saman arvonannon pisteestä kuin länsieurooppalainen turismin airueena toiminut matkakirjailija tai prosaisti – kuin joku Goethe, George Sand tai Thomas Mann. Hän katsoo Venetsiaa idästä.

Tuntemattomassa Venetsiassa Matvejevic puhuu Välimeren historioitsijana. “Tuomitsin Venetsian sen perusteella miten se kohteli morlakkeja [Dalmatiasta lähtöisin olevia kaleeriorjia], kunnes sain tietää, että myös Dubrovnik kävi orjakauppaa takamaidensa slaaveilla. Silloin päätin tyytyä kohtalooni. Yhteinen historiamme on monimutkainen, eikä Venetsiaa voi pyyhkiä siitä pois.” (18). Adrianmeren toiselta rannalta katsottuna Venetsia on ollut vaikea naapuri. Hyvän esimerkin tarjoaa kuvaus Venetsian valtauksesta 1700-luvulla, jonka yhteydessä Matvejevic lainaa historiallista lähdettä aina nykyisestä Montenegrosta, Kotorinlahdella sijaitsevasta Perastista saakka: siellä surraan 337 vuotta jatkuneen yhteisen kohtalon katkeamista Napoleonin valloitukseen. Venetsia oli myös hyvä naapuri, vallanpitäjä, kilpakumppani – mikä milloinkin. Matvejevic muistuttaa olennaisesta asiasta Välimeren historiassa: niin “slaavien” (Kroatia, Montenegro) kuin venetsialaistenkin historiankirjoitus on hyljeksinyt kulttuurien rinnakkaiseloa ja kohtaamisia.

Pienestä tekstistä aukeaa maailma

Venetsian historia on jo kirjoitettu, enkä tiedä mitä pystyisin enää lisäämään” (43), tuskailee Matvejevic. Aihe on huokosiaan myöten tukossa kaikista anekdooteista, kaikista teksteistä, kaikesta siitä antikvaarisesta kulutustavarasta, jota historiaan orientoituneet turistit Venetsiasta hakevat. Useimmat heistä eivät tietenkään ole sellaisia, vaan he ovat vain maineen vuoksi paikalla, sekä omansa että kaupungin.

Kuten Välimeren breviaariossa, Matvejevic lisää kerroksia Venetsiaan sanojen avulla. On harvinaisia, omituisen kauniita sanoja, jotka melkein eivät ole olemassa. Ne ovat paikallista murretta, tai sanoja paikallisille asioille, joita ei ole missään muualla. Puutolpille, joiden varassa upottavalle paikalle rakennettu kaupunki lepää, tuulille, solmuille, hökkeleille, tai sille simpukoiden massalle, jonka tietty tuuli ajaa rantaan.

Matvejevicin kirjoittajantaidot ovat häikäisevät.

Tuntemattoman Venetsian suomennettu laitos on pieni ja asiallinen. Se on koristettu vanhoilla karttakuvilla ja puupiirrosten detaljeilla, jotka toki ovat jollain lailla tunnelmallisia, mutta teksti tulisi vallan hyvin toimeen ilmankin. Kuvituksella on täytemäinen luonne, eikä painojälki ole ihan ensiluokkainen. Kulttuurisesti arvokkaiden suomennosten materiaalinen laatu on toki aivan oma kysymyksensä – pienkustantajalta on kohtuutonta odottaa suuria panostuksia. Kirjan suomentaneen Kari Klemelän Mansarda on kunnostautunut Balkanin alueen kirjallisuuden suomentamisessa – onni meille, että Klemelä jaksaa paitsi kääntää myös julkaista suomennoksiaan.

Kääntäjän kieli on huolellista ja sävykästä suomea. Tuntematon Venetsia tarjoaa kauniin esimerkin syventymisestä – ei tekstiä tarvitse olla paljon, kun se jo voi avata maailmoja. Kirjan ilmaisu kiinnostanee niin nykyrunouden kuin -esseenkin ystäviä, niin selvästi se lähestyy vaikkapa lyyristä esseetä.

Matvejevicin kirjoittajantaidot ovat häikäisevät. Lyhyessä tekstikatkelmassa hän pystyy avaamaan uusia aihealueita ja näkymiä, ja hän sallii niiden harhailun uhallakin rihmoittua. Vaikka Tuntematon Venetsia ei näppejäpolttava uutuuskirja olekaan (suomennos ilmestyi 2015), sen soisi löytävän lukijansa – myös niiden parista, joita Venetsia ei kiinnosta. Kirjan loppuun liitetty lyhyt “Rannikkokaupunkien varjot” lähenee lyriikkaa: “Istanbul, sinussa liittyvät yhteen ja eroavat viimeiset tahdot. Meretkin virtaavat yhteen ja eroavat sinun ahtaudessasi” (81).

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto